"Kauheata!" kuiskasi kuningatar. "Onko hurskas herra tullut mielipuoleksi?"
Hilliten suuttumuksensa kuningas nousi ja selitti arvokkaasti ja voimakkaasti antavansa yksin Kaikkivaltiaalle kunnian onnestaan ja voitostaan, toivoen Jumalan avulla sen hädän ja ahdistuksen olevan kaukana, millä hurskas piispa sairaloisessa tilassaan ja liioitetulla innollaan uhkasi häntä ja kansaa. Hän lisäsi vielä, ettei tämä tilaisuus ollut sopiva katumussaarnojen kuulemiseen, ne kuuluivat kirkkoon ja rippituoliin.
Piispa ei näyttänyt kuulevan näitä sanoja, hän tuijotti lakkaamatta jäykästi pyhään ristilippuun. "Voi, voi!" huusi hän hirvittävällä äänellä. "Lippu leimuaa sinun pääsi päällä, kuningas Valdemar! Jos rikot lupauksesi, sulaa kruunu pääsi päältä — katso, kiusaaja on lähelläsi — ja verivihollisesi valvoo" — — Hän olisi jatkanut, mutta ei saanut enää puhutuksi. Hän pudotti piispansauvan kädestään ja vaipui voimatonna polvillensa. Arkkipiispa Antero ja muutamat kaniikeista kiiruhtivat häntä auttamaan nostaen hänet ylös lattialta; hän kohotti vielä kerran kätensä taivasta kohti kuin rukoillen, hänen katseensa kirkastui niinkuin olisi hän nähnyt taivaallisen näyn kuninkaansa pään yläpuolella ja vaipui sitten kuolleena heidän syliinsä, ystävällinen rauhanilme kunnianarvoisilla kasvoillaan.
Tämä tapahtuma oli järkyttänyt kaikkien mielet ja suuresti häirinnyt yleistä iloisuutta. Ääneti ja miettiväisenä poistui kuningas ritarisalista hämmästyneen kuningattaren seurassa, jonka kanssa hän kauan ja hartaasti keskusteli kahdenkesken.
Rigmor-neito oli ritarisalin juhlassa seisonut kuningattaren vieressä hänen naistensa joukossa turhaan katseellaan etsien Riisen Kaarloa ritarien riveistä. Hän tiesi, ettei Kaarlo ollut jäänyt Vironmaalle hänen isänsä ja kreivi Oton kanssa, ja hän luuli melkein varmasti Kaarlon olleen sen ritarin, joka kuninkaan riemukulussa kantoi ristilippua; mutta, että hän oli ratsastanut kypäränsilmikko suljettuna eikä senjälkeen tullut näkyville, se oli hänelle käsittämätön arvoitus. Hän ei katsonut soveliaaksi kysellä Kaarloa, vaan istui vielä illemmalla ajatuksiinsa vajonneena ja levottomana huoneessaan, silloin kun hänen vanha imettäjänsä Martta tavallisuuden mukaan tulla sipsutteli, hänen tulipunainen vaippansa käsivarrellaan, hakemaan häntä tuomiokirkon iltamessuun.
"Hyvä Martta, minä taidan lukea iltarukouksen tänä iltana kotona!" sanoi Rigmor nyreästi. "Päätäni kivistää, enkä minä ole vielä toipunut pelästyksestä. Hirvittävää oli nähdä Pietari piispan kuolevan aivan meidän nähden."
"Niin totisesti, se näky oli varmaankin hirvittävä!" sanoi Martta silitellessään pukunsa poimuja. "Kiitänpä Jumalaani siitä, etten ollut kylliksi hieno joutuakseni sitä näkemään. Mutta hirveintä siinä oli kuitenkin se, mitä tuo hurskas jumalanmies kuuluu sanoneen kuninkaalle juuri ennen kuolemaansa."
"Sitä minä en oikein ymmärtänyt", sanoi Rigmor, "mutta kuningatar sanoi hänen puheensa olleen niin hurjaa ja sekavaa, ettei siinä ollut minkäänlaista järkeä."
"Ohhooh, niin, niin!" huokaili Martta. "Kuolevaisen puheessa on usein enemmän järkeä kuin mitä tämän maailman lapsi haluaa ymmärtää. — Mutta kuuletteko, iltamessun kellot soivat! Täytyykö minun siis tänä iltana mennä yksin? No niin, jos se on tahtonne, sydänkäpyni. Siellä on varmaankin tänä iltana hyvin juhlallista ja ylentäväistä. Kuningas ja kuningatar tulevat sinne sekä kaikki nuoret ritarit. Sodan touhussa ne raukat eivät ole pitkiin aikoihin saaneet kuulla rauhallista Jumalan sanaa, ja moni on tullut siellä pahastikin ruhjotuksi. Nuori Riisen Kaarlokin — ohhoi —" tässä keskeytti vanhuksen pahanlainen yskänkohtaus.
"No, mitä hänestä?" kysyi Rigmor kärsimättömän kiivaasti.