"Rohkeutta, Rigmorini! Kunnioita isääsi siten, että olet rohkea ja päättäväinen niinkuin hän! Sanotaanhan raamatussakin: sinun pitää luopuman isästäsi ja äidistäsi. Pyhä kirkko siunaa meidän liittomme. Jumala suojelee uskollista rakkautta. Tule! Koko minun maallinen onneni on kysymyksessä. Minä olen valmis kaikkeen!" — Sen sanottuaan hän otti reippaasti Rigmoria vyötäisestä ja vei hänet salaa ja huomaamatta linnasta, toteuttaakseen uhkarohkean yrityksen.
* * * * *
"Kirottu kepponen!" huudahti kuningas kävellessään seuraavana päivänä matkapukimissa, avonainen kirje kädessään edestakaisin kuningattaren huoneessa. "Senvuoksi hän kiirehtikin läänityskirjansa vahvistamista, ja pyysi lomaa, siksi kunnes minä lähden sotaretkelle. Jumal'auta! Sellaista tyhmänrohkeaa yritystä ei ole tapahtunut sitten ritari Folkesonin ja kuningas Sverkerin tyttären jutun jälkeen. Ja mitä nyt on tehtävä? Kreivi Albert ei anna hänelle ikinä anteeksi. Kotiin palattuaan hän hajoittaa Kaarisen kartanon maan tasalle ja vaatii paavin ja papiston kumoamaan avioliiton."
"Minä säälin kaunista Rigmoria!" sanoi kuningatar. "Jalo kuninkaani, miten voisi heitä auttaa, eikö millään voida lepyttää kreivi Albertia?"
"Sitä ei voi ajatellakaan. En voi tehdä muuta kuin antaa heidän olla rauhassa niin kauan kuin mahdollista ja koettaa pidättää kreivi Albert Vironmaalla niin kauan kun siihen on vähänkin syytä. Urhokas Albert on sielustaan ja sydämestään minulle uskollinen, mutta minä tunnen hänet. Hän on rautaa ja terästä, silloin kun hänen isänoikeutensa ja hänen perheasiansa ovat kysymyksessä; niihin hän ei salli kuninkaan eikä keisarin sekaantua. Mutta tule nyt, Berengariani, sitä ei kannata sen enempää ajatella. Sinä saat nyt pian tavata rakkaan Audaciasi."
"Kiitos, Valdemarini!" sanoi Berengaria puristaen kiihkeästi hänen kättään. "Sinä et tiedä miten minä iloitsen tästä matkasta. Tunnen itseni kyllin voimakkaaksi ylönkatsoakseni alhaista joukkoa ja sen typerää vihaa: jaloimman miehen rakkaus on antanut minulle rohkeuden kestämään koko maailman soimaukset. Mutta on raskasta tuntea olevansa vihattu, ja minä tunnen itseni usein silloin kun sinä et ole lähellä, hyvin yksinäiseksi ja vieraaksi näiden vihamielisten ihmisten joukossa, jotka kadehtivat minulta sinun rakkauttasi ja luottamustasi, ja selittävät väärin jokaisen sanani ja katseeni. Ainoa nainen, joka täällä ymmärsi minua ja osoitti minulle ystävyyttä, oli kaunis, oikullinen Rigmor. Nyt hänkin on jättänyt minut, ja minä ikävöin kahtavertaa enemmän rakasta, ystävällistä Audaciaa."
"Hän oli sinun nuoruutesi ensimäkien uskottu", sanoi kuningas osanottavasti, "enkä ihmettele, että sinä mielelläsi tahdot nähdä häntä. Mutta minua surettaa syvästi, että sinun täytyy vieraiden joukosta etsiä sitä rakkautta, jota täällä kaipaat. Elä anna sen häiritä onneamme, jalo, ylevä kuningattareni! Kansa on itsepäinen, oikullinen lapsi eikä se käsitä sitä ylevyyttä, joka ei esiinny lempeyden ja lähentelevän ystävällisyyden verhoamana. Mutta sen mieli on hyvänsuopa ja vaihteleva kuin lapsen. Suo sen nähdä sinun hymyilevän ja sinä saat nähdä meidän palatessamme, etteivät minun kunnon tanskalaiseni ole unohtaneet sinun olevan Tanskan ja Valdemarin kuningattaren. Minäkin iloitsen tästä matkasta", jatkoi hän nopeasti huomatessaan katkeran paheksumiskyynelen kuningattaren kauniissa silmissä, — "elä luule minun sillä tekevän mitään uhrausta, rakastettuni. Jos kreivi Henrik todellakin on kuollut pyhiinvaellusmatkallaan, kuten sanotaan, niin tämä ei ole minulle yksinomaan huvimatka, kreivillisen huoneen holhoojana minä samalla järjestän pienen Nikolain perintöasiat. Tuskinpa kreivi Gunzelinissa on miestä panemaan vastaan, ja Tanskan kuninkaana minä en välitä Saksan laeista."
"Mutta, jos Audacia ei suostu, Valdemarini, niin annathan sinä asian jäädä sikseen. Minä en mitenkään soisi meidän ystävällisen vierailumme tuottavan hänelle ikävyyksiä. Ehkä kreivi Henrik vielä elää ja voi tulla takaisin."
"No, saadaanpa nähdä. Minulla ei ole erikoisempaa syytä suosia Schwerinin kreivillistä perhettä, mutta jalon kreivittären puolesta teen kaiken voitavani."
Näin sanoessaan Valdemar tarjosi kuningattarelle käsivartensa ja vei hänet ritarisalin kautta linnanportaille. Kahdessa pitkässä rivissä odottavat, matkapukuiset herrat ja naiset tervehtivät kunnioittaen kuninkaallisia. Autettuaan kuningattaren hänen komean ratsunsa selkään, kuningas itse hypähti valkean oriinsa satulaan. Senjälkeen komea seurue ratsasti ulos linnanpihasta Riiben katuja, missä suuri, utelias ihmisjoukko tunkeili sitä katsomaan.