"Niinkuin sanoin, herra kreivi! Kuningas oli kuin herra ja isäntä täällä linnassa, ja teidän kaunis, hyväsydäminen puolisonne ei voinut mitään kieltää häneltä — sitäpaitsi hän luuli teidän kuolleen."
"Ei mitään, — hän ei voinut mitään kieltää häneltä? Kuolema ja kirous! Sinä valehtelet senkin saatana!"
"Te ymmärrätte minut väärin, ankara kreivi. — Pyhä Augustinus varjelkoon kieleni panettelemasta! — Minä puhuin ainoastaan hänen vaatimuksistaan kreivikunnan ja linnan suhteen. Muusta en uskalla puhua —"
"No, miksi sinä änkytät? En minä nyt kysy kreivikuntaani enkä linnaani: minun perintöni ja läänitykseni keisari ja Saksanmaan laki palauttavat minulle. Se anastus on minulle vain tervetullut; sen kuningas Valdemar katkerasti katuu, mutta mitä vielä?"
"Ei sen enempää, ankara herra! Vain todistetuista tosiasioista te voitte vaatia hänet edesvastuuseen."
"Katseita ja hymyilyjä minä en rupea selostelemaan. Eikä niistä välitä keisari, ja Saksanmaan lait vieläkin vähemmän."
"Katseita ja hymyilyjä? Haa, jos valehtelet, senkin saatana, niin saat sen maksaa hengelläsi!"
"Minä en puhu mitään varmuudella, ankara herra. Minulla on vain omat epäilykseni, ja huolenpitoni teidän kunniastanne ja omasta turvallisuudestani eivät salli minun salata näitä arveluitani. Teidän kaunis rouvanne oli, niinkuin jo sanoin, hyvin kohtelias komealle, kaunopuheliaalle kuninkaalle. Kuningatar Berengaria tuli päivä päivältä täällä ollessaan yhä tyytymättömämmäksi ja kiiruhti lähtöä, mutta aina ilmeni uusia esteitä ja viivytyksiä. Kun vihdoinkin, toissapäivänä, ylhäiset vieraat matkustivat, itki teidän kaunis rouvanne hyvin kiihkeästi. Kerrotaan pienen riidan hänen ja kuningattaren välillä pahoittaneen hänen mieltään. Ylhäisten vieraiden lähdettyä hän on ollut raskasmielinen, ja komeaa rannerengasta, jonka kuningas lahjoitti hänelle lähtiessään, katselee hän usein kyynelsilmin."
"Kuolema ja kirous, Arnfred! Voinko uskoa sinua? Sinä kannat vanhaa kaunaa kuningasta kohtaan; sinä iloitsisit jos näkisit hänen joutuvan hätään ja onnettomuuteen."
"Sitä en suinkaan kiellä, ankara herra. Kunnon kristittynä minä vihaan kaikkea pahuutta ja minä vihaan teidän vihollistanne niinkuin vihaan kaikkia jumalattomia hirmuvaltiaita ja viattomien viettelijöitä. Mutta huomatkaa, minä en syytä häntä: tässä asiassa minä en uskalla langettaa syytöstä; ettekä te voi pakottaa minua ilmaisemaan sitä, mikä minulle sielunpaimenena on uskottu. Sillä ette te, ankara herra, eikä mikään maallinen voima saa sitä minun huulteni yli. Se, minkä minä uskallan sanoa, ei syytä ketään rikoksesta, ja varokaa kuvittelemasta sitä suuremmaksi kuin mitä se on! Minä tahdoin vain antaa teille viittauksen" — —