"Kauniin viittauksen, hurskas herra! Se näyttää minulle helvetin avoimena. Sinulle on siis uskottu salaisuuksia, joita ei kukaan saa pakoitetuksi sinua ilmaisemaan? Hyvä, hyvä! Kunhan saan tietää mihin se helvetin aarre on kaivettu, niin on oma asiani haluanko sen sieltä nostaa tai en. Haa, se häpeä ja häväistys kostetaan vielä kalliisti! — Mutta voi sinua, jos olet minut pettänyt!"
"Tutkikaa itse, ankara herra! Jos huomaatte minun sanoneen ainoankaan totuudesta poikkeavan sanan, niin kohdatkoon teidän oikeutettu kostonne ensiksi minua!"
Kreivi Henrik vaikeni ja loi viekkaaseen pappiin läpitunkevan katseen. Hän näki riemuitsevan ilmeen tämän inhoittavilla kasvoilla, ja ajattelematta sen enempää hän tarttui tikariinsa ja asetti sen epäilyttävän syyttäjän kurkulle: "tunnusta nyt kaikki, tai joutuun helvettiin, senkin alhainen panettelija ja valehtelija!" huusi hän vaahtoavan vihan vimmassa.
Arnfred heittäytyi polvilleen ja pyysi hänen muistamaan, että tunnontarkin pappikin on vain vaivainen ihminen sekä ajattelemaan miten suuri synti oli näin äärimmilleen kiusata häntä ja pakoittaa häntä rikkomaan pyhä virkavalansa.
"Jaaritusta, kurja teeskentelijä! Sinä tahdoit tulla pakoitetuksi: jos sinä olisit tahtonut vaieta ja pysyä valassasi, niin et olisi kertonut minulle puoliakaan. Nyt lyhyesti: kuole myrkyllisenä kunniansolvaisijana, tai tunnusta! Yksi sana on kylliksi: syyllinen tai syytön? Sinä tiedät ketä minä tarkoitan. — Vanno, että joudut iankaikkiseen kadotukseen, jos valehtelet!"
"Jumala ja pyhä neitsyt suokoon teille anteeksi tämän synnin, ankara herra! Mutta minä pesen käteni: minä en tahdo valheella peittää rikosta. Tietäkää siis: kaunis syntinen tunnusti minulle kaikki rippituolissa katumuksen valtaamana; mutta häntä harmitti heti avomielisyytensä, ja hän pelkäsi minun ilmaisevan hänet. Tietääkseen varmasti minun vaikenevan, hän uhkasi kaiken lisäksi, jos minä ilmaisisin hänet, kannella teille minun lähennelleen alhaisesti häntä. Nyt te tiedätte sen, herra kreivi! Nyt se on sanottu. Uskokaa sitten ketä haluatte. Minä lausun sanan — olkoon se kiroukseni, jos minä valehtelen! — syyllinen! Syyllinen!"
"Hyvä on, minä uskon sen verran kuin sinun näköistäsi pappia voi uskoa. Mutta pidä myös suusi kiinni kuin kuollut koira! Ei ainoakaan ihminen saa tietää häpeästäni. Minä kannan sen viisaan miehen tavalla ja kostan kuin pappi. Minä en käynyt turhaan viisaitten maassa. Kypsyköön kostoni ennenkuin se osuu, mutta se osuukin tarkasti ja varmasti, ja koko Eurooppa kuulee hämmästyksellä mitä saksalainen kreivi uskaltaa! Seuraa minua linnaan, Arnfred. Ole vaitelias ja uskollinen, etkä sinä tule sitä katumaan!"
"Minä olen koko sielullani ja ruumiillani teille uskollinen, ankara herra!" sanoi Arnfred pidellessään nöyrästi jalustinta, kreivin hypätessä satulaan. Pelottava pyhiinvaeltaja ratsasti nyt papin hevosella linnaa kohti.
"Minä saan hänet mihin vain tahdon!" mutisi Arnfred hiipiessään hitaasti hänen jälessään — "Kyllä minä siitä vastaan mistä syytinkin: syyllinen, syyllinen, — sitä on tässä kuitenkin niin hyvin yksi kuin toinenkin. — Se joka tekee yhdessä syntiä, tekee kyllä enemmässäkin. Sanokoon nyt viekas kreivitär mitä hyvänsä, kreivi ei kuitenkaan usko häntä. Ja kuningas haa, — kunpa saisin elää niin kauan, että voisin kostaa hänelle, kreivi Otolle ja koko ylpeälle suvulle, silloin vasta katoaisi tuo koiranruoskan vanha kirvellys."
"Mutta skorpioniruoskan kirvellyksen saat ikäsi tuntea!" kuiskasi ääni aivan hänen takanaan. Hän katsoi kauhuissaan taakseen: siellä seisoi nainen köyhän kattilanpaikkaajan vaatteissa, ja karvaisen päähineen alta tuijotti häneen kaksi mustaa, säkenöivää silmää. Kädellään, missä kimalteli kallisarvoisia sormuksia, hän heilutti kirjavaa ruoskaa, joka näytti olevan käärmeen nahoilla peitetty. "Kiitos viimeisestä, käyräleuka saatana!" kuiskasi nainen tarttuen häntä kaulukseen. "Silloin ei ollut pitkältä hirsipuuhun. Ha, ha, haa! Sillä kertaa toit minulle hyvän saaliin. Mutta nyt oletkin tehnyt mestarityösi! Se oli oikein! Valehtele ja petä ja vanno itsesi perkeleelle, se ei merkitse mitään. Mutta kostoa, kostoa! Sepä vasta iloa on!" Sen sanottuaan nainen alkoi tanssia Arnfredin kanssa metsän kuivilla lehdillä, niin että ne lentelivät ympäri hänen korviansa, ja itse hän hurjana kostonhengettärenä heilautteli käärmeruoskaa hänen päänsä päällä.