"Auttakaa, auttakaa!" huusi kauhistunut pappi ja oli kuin halvattu pelästyksestä. "Päästä minut, päästä minut, sinä helvetin kiusanhenki!" Mutta mitä enemmän hän huusi, sitä vinhemmin pyöritteli nainen häntä yli kivien ja kantojen hämärässä metsässä, kunnes hän pelon ja kauhun valtaamana kaatui tiedotonna maahan.
"Sven, Sven!" huusi nyt nainen kimakalla äänellä, ja heti juoksi pensaikosta esiin kömpelö puolikasvuinen poika, puettuna repaleisiin vaatteisiin, sauva kädessä ja suuri nuolipyssy selässä.
"Tässä olen, armollinen rouva! Minä olin linnassa, mutta ainakin tällä kertaa valehtelivat teidän tähtenne: Kuningas ja kuningatar ovat toissapäivänä matkustaneet, eikä linnankappalaiselle ole tapahtunut mitään onnettomuutta."
"Katso, tuossa hän makaa", keskeytti nainen hänet, "siitä onnettomuudesta on hänelle tarpeeksi. Kaikki on hyvin, eivätkä minun tähteni kuitenkaan valehdelleet."
"Mitä! Oletteko itse saanut hänet kiinni ja laulanut hänet tainnoksiin. Lyönkö minä nyt kuoliaaksi tuon koiran!"
"Ei, antaa hänen maata. Hän on saanut palkan töistään. Eikä hän elä tätä auringonlaskua pitemmältä. Mutta hänen kylvönsä minä korjaan. Nyt minä tiedän enemmän kuin itse vanha Thord. Missä ovat hevoset?"
"Ne seisovat tuolla aidan luona."
"Eteenpäin siis! Sinun isoisäsi oli oikeassa: tässä neuvotteli skorpioni jousimiehen kanssa, — mutta ei tässä vielä uljasta otusta kaadeta. Joutuun Riibeen, onko sinulla jousipyssysi?"
"Oi, armollinen rouva, mieluummin kymmenen miestä kuin yksi nainen. Hän kuuluu olevan niin kaunis!"
"Ei se häntä auta, siitä eivät tähdet välitä. Katso minua! Minäkin olin kerran kaunis, mutta välittivätkö kylmät tähdet siitä? Voi, voi, nyt minä olen käärmeruoskaa heiluttava raivonhengetär, — nyt minä olen helvetillinen kiusanhenki, joka kuutamossa voin pelotella kuoliaaksi kaikki roistot: ei tunne enää kukaan ihanaa herttuantytärtä, hän syntyi kuitenkin valtikkaa ja kruunua kantamaan." Näin sanoen hän piteli käsiään silmillään ja itki katkerasti.