"Oi, elkää itkekö taas, arvoisa rouva! Te olette vielä niin kaunis, enkä minä voi nähdä teidän itkevän; tanssikaa mieluummin, ja naurakaa ja laulakaa. Minä seuraan kyllä teitä maailman loppuun asti ja teen kaikki, mitä vain tahdotte."
"No, tule sitten orja, tule uskollinen sudenpenikkani! Kunhan pääsen valtakuntaani, teen sinusta kreivin, tai herttuan niinkuin Knuutistani! Kultaa ja jalokiviä minulla on kylliksi; ota ne kaikki — mutta auta minua kostamaan!"
"Oi, te olette niin hyvä ja antelias, ihana rouva! Mutta miten voitte olla niin julma, kun ajattelen" —
"Uskallatko ajatella, sudenpenikka! Vaiti, vaiti! Elä ajattele mitään, tottele vain, — siihen sinä olet syntynyt ja luotu, — minun silmiäni sinun täytyy totella, minä tottelen noita taivaan tulisilmiä! Eteenpäin, joutuin, ennenkuin taas on täysikuu, sen täytyy tapahtua. Jos sinä et tahdo, niin tahtoo sata muuta!" Hän tarttui poikaa kiivaasti käsivarteen ja katosi pikaisesti hänen kanssaan lehdettömään, rapisevaan pensaikkoon.
Kalpeana ja vavisten seisoi Arnfred seuraavana päivänä Schwerinin linnankappelin alttarilla messua lukien. Komeassa kirkonpenkissään, aivan alttarin vastapäätä, kreivi Henrik istui puolisonsa kanssa. Kreivi oli synkän ja levottoman näköinen, ja kaunis kreivitär Audacia oli peittänyt hunnulla itkettyneet kasvonsa. Kreivi loi häneen vähän väliä terävän, epäluuloisen katseen. Mutta kreivitär heitti hunnun syrjään ja käänsi kärsivät kasvonsa alttariin päin, ja polvistuneena rukousjakkaralle hän näytti vaipuneen hartaaseen rukoukseen. Kun hän vihdoinkin loi kauniit, rukoilevat silmänsä ylös, kohtasi hänen katseensa vapisevan munkin. Hermohalvauksen kohtaamana tämä kaatui samassa silmänräpäyksessä hirveästi huutaen alttarille, ja kauhistuneina ihmiset kantoivat hänet kappelista. Hän soperteli kreivi Henrikin nimeä, jolle hänellä näytti olevan tärkeää sanottavaa; mutta ennenkuin tämä oli palannut linnaan, oli hän kuollut.
* * * * *
Slesvigissä kuningas Valdemar viipyi muutaman päivän, sieltä hän nyt ratsasti eräänä kauniina talvipäivänä kuningattarensa rinnalla Riibeä kohti. Lukuisa seurue ritareja ja naisia seurasi kuninkaallisia kunnioittavan välimatkan päässä, etteivät häiritsisi heidän keskusteluaan.
"Minä erehdyin, jalo Valdemarini!" sanoi kuningatar lempeästi ja hellästi, väistäessään kärpännahkaisen viittansa syrjään ja ojentaessaan hänelle kätensä. — "Minä luulin olevani tuollaisen kurjan intohimon yläpuolella. Minä en milloinkaan uneksinut tuon heikkojen sielujen taudin saavan minua valtoihinsa. Suo minulle anteeksi!"
"Kaikki on unohdettu ja anteeksi annettu; mutta minä en vain käsitä" —-
"Kyllä sinä sen käsität. Tunnusta vain minulle, rakkahin Valdemar, hän on ainoa nainen maailmassa, joka voisi saattaa minut mustasukkaiseksi. Hänessä on kaikki se, mikä minusta puuttuu: lempeämpi ja miellyttävämpi olento, ja herkempää, naisellisempaa sydäntä kuin Audacian, minä en ole koskaan tuntenut, enkä minä ihmettele, jos mies sydämestään ihastuu häneen."