"Minä en kuitenkaan usko hänen miellyttävän minua enemmän kuin muutkaan kauniit, ystävälliset naiset."
"Hiukan enemmän sentään, mutta mitä siitä. Minun olisi pitänyt iloita siitä, että minun ystävättäreni miellytti sinua, mutta olipa ikäänkuin paha henki olisi mennyt minuun, ja jokainen ystävällinen sana, jokainen ystävällinen katse, jonka te vaihdoitte, oli minulle tikarinisku!"
"Käsittämätöntä, että minä en sitä huomannut!"
"Minä teeskentelin: minä ylönkatsoin itse heikkouttani, ja minä olin liian ylpeä ilmaistakseni sitä, kunnes se sai minut niin valtoihinsa, että olin tulla hulluksi. Kaikki nuo hämärät puheet ja viittaukset, joita kauan sitten olin kuullut sinusta, mutta joita näihin asti olin ylönkatsonut, johtuivat nyt mieleeni ja alkoivat selvitä minulle. Minä en ollut niistä vähääkään välittänyt, vaan olin aina nauranut kaikille noille puheille kauniista ruotsalaisesta leskestä sekä Riisen Kristiina-neidosta, joka niin äkkiä katosi meidän hääpäivänämme. Kuin hornanhenkinä hyökkäsivät nuo ajatukset sieluni syvimmästä sopukasta hämmentämään mieleni rauhan, saattaen minut epäilemään sinun rakkauttasi ja uskollisuuttasi. Minä muistin myöskin sinun kohteliaisuutesi Audaciaa kohtaan meidän ensi kerran tavatessamme, ja mitenkä sinä jätit meidät molemmat rientääksesi kolmannen syliin. Hurskas, viaton Dagmar tuntui minusta olleen sinun kevytmielisyytesi ja huikentelevaisuutesi uhri. Ja sinä, ainoa mies maailmassa, jota minä kunnioitin ja rakastin, muutuit heikoksi tusinasieluksi ja uskottomaksi naisviettelijäksi."
"Berengaria, ihana Berengariani! Sinun mustasukkaisuudestasikin minä ylpeilen: se on vain uusi osoite rakkaudestasi, enkä minä soimaa sinua. Minä tunnustan kyllä heikkouteni: minä osoitan liian suoraan miellyttäville naisille suosiotani, ja senkautta olenkin usein joutunut pahansuovan panettelun alaiseksi. Siitä heikkoudesta minä en vieläkään ole päässyt. Mutta olkoon se nyt unohdettu. Tulenhan minä päivä päivältä vanhemmaksi: katso miten hiukseni jo alkavat harmaantua. Vain sinut nähdessäni minä tunnen itseni vielä kyllin nuoreksi ja voimakkaaksi, vaikka koko maailmaa hallitsemaan. Minä en vielä kanna suuren Knuutin kruunua, vielä kajastaa minulle toimekas kuningaselämä sinun rinnallasi, — heti kun tulemme Riibeen" — —
"Oi, ettei minun enää koskaan tarvitsisi nähdä Riibehuusia!" keskeytti kuningatar hänet kiihkeästi ja huokasi syvään. "Minä vihaan sydämeni pohjasta tätä synkkää, kolkkoa linnaa, missä vain viha ja ylönkatse odottavat minua."
"Jumalan tähden, Berengariani, jos et huomiseen mennessä ole muuttanut mieltäsi, niin matkustamme ylihuomenna Roskildeen tai Slesvigiin tai johonkin muuhun minun linnoistani. Mutta usko minua, ei viihtymisemme riipu yksinomaan paikasta. Jos voisit seurata minun neuvoani, jalo kuningattareni, ja lähestyisit vähän tuttavallisemmin ja ystävällisemmin oikullista kansaa, joka tarvitsee vain hymyn tai ystävällisen katseen meitä jumaloidakseen, — niin sinä näkisit miten hyväksi kaikki muuttuisi. Vain suuret sielut käsittävät ja kunnioittavat ulkonaisen ylevyyden ja suuruuden piirteen, mutta ahdasmielinen, itserakas alhaiso kiihtyy siitä ja sanoo sitä ylpeydeksi."
"Täytyisikö Tanskan kuningattaren alentua nöyryyttäviin ilveilyihin ja häikäisykeinoihin mielistelläkseen raakaa, alhaista kansanjoukkoa!" vastasi Berengaria ylpeästi. "Ei, jos olen kuningatar niin tahdon tuntea ja esiintyä kuningattarena, ja jos alamaiseni eivät tahdo rakastaa minua — niin ei heidän ainakaan tarvitse minua ylenkatsoa!"
"Ymmärrä minut oikein, jalo, ylevä Berengariani! Sen lempeyden ja ystävällisyyden, joka niin voimakkaasti valloittaa sydämet, ei tarvitse olla naamari eikä ulkokultaista teeskentelyä, vaan johtuu se rakastavasta sydämestä. Opi rakastamaan minun kansaani koko sydämestäsi, kallis kuningattareni! Rakasta sitä kuin äiti lapsiaan, ja sinä tulet näkemään, etteivät minun uljaat tanskalaiseni palkitse. sinun rakkauttasi vihalla!"
Äkkiä kuningatar vaikeni, ja hehkuva puna kohosi hänen poskilleen. Hän kamppaili sielussaan kovan taistelun. "Oi, sinä olet kuitenkin oikeassa, minun Valdemarini!" huudahti hän lopulta. "Minä tunnen tuskallisesti sinun lempeän, säälivän soimauksesi. Minä en ollut koskaan äiti sinun kansallesi. Dagmar vain oli. Mutta elköön sydämesi liian ankarasti tuomitko minua. On helppo rakastaa siellä, missä on käsin kannettu, mutta kun tulee ennakkoluuloilla vastaanotetuksi eikä kuule ainoatakaan ystävällistä sanaa, silloin on rakastaminen raskaan velvollisuuden täyttämistä. Kuitenkin lupaan sinulle pyhästi, Valdemarini, Jumalan avulla koetan tästälähin muuttua!"