Kaunis kuningatar oli liikutettu, ja kyyneleitä kimalteli hänen tummissa silmissään. Kuningas painoi hänen kätensä huulilleen ja kuiskasi: "Amen, siihen suokoon Jumala siunauksensa, ja minä olen maailman onnellisin kuningas."
Nyt seurue tuli heitä lähemmäksi, eikä oltukaan enää kaukana Riibestä.
"Meitä riennetään jo vastaan, herra kuningas!" sanoi Junkker Strange. "Näettekö miten ihmisiä vilisee tuolla joen luona. Kuulkaa! miten he meluavat ja huutavat!"
"Tuontapainen vastaanotto ei miellytä minua!" kuiskasi kuningatar tuskastuneena. "He meluavat niinkuin odottaisivat vihollista."
"Sitä vapautta ei voi kieltää kansalta, jalo kuningattareni!" vastasi Valdemar. "Minä iloitsen sydämestäni, kun rakkaat alamaiseni iloisina ja hilpeinä rientävät vastaani."
"Kun minä ratsastin sinun rinnallasi sotajoukkosi etunenässä keisarin monia tuhansia vastaan, Valdemarini, silloin minä olin iloinen ja peloton, mutta tänä päivänä tuntuu minusta, niinkuin sinä saattaisit minut erämaahan, tuhansia villipetoja vastaan, jotka tahtovat raadella minut kuoliaaksi sinun rinnallasi."
"Rauhoitu, rauhoitu, rakas Berengaria. Elä anna kenenkään huomata perättömiä epäluulojasi! Etkö sinä olisi turvattu minun rinnallani meidän omien alamaistemme joukossa?"
Sill'aikaa kun kuninkaalliset näin hiljaa ja salaperäisesti kuiskailivat keskenään, läheni väkijoukko meluten ja iloisesti huutaen. Kuningas tervehti ystävällisesti joka taholle; mutta tuskastuneen kuningattaren oli mahdoton katsella meluavaa väkijoukkoa rauhallisesti ja ystävällisin katsein, ja hänen tervehdyksensä oli vielä entistäkin jäykempi ja kankeampi.
"Katsokaapas, miten ylpeä hän on! Hän tuskin viitsii katsoa meihin!" kuiskasivat katsojat toinen toisilleen. Nyt alkoi kuulua ilohuudahduksia kuninkaalle, mutta sieltä täältä alkoi taas kaikua tuo vanha häväistyslaulu. Berengaria kuuli nyt itse selvästi tuon solvaisevan ja ilkeämielisen kertaussäkeen:
"Häpeä hälle Bengjerd! Kuningasta Herra suojaa!"