"Kuuletteko kuninkaani, kuinka teidän kuningatartanne tervehditään?" kuiskasi Berengaria syvästi loukattuna ja heitti nopeasti hunnun kalvenneille kasvoilleen, salatakseen katkerat kyynelensä.
"Kuolema ja kirous!" huusi kuningas vimmastuneena. "Kuka uskaltaa loukata majesteettia! Lyökää heidät heti maahan!"
Kuninkaan käskystä joukko ritareita ratsasti heti paljastetuin miekoin siihen osaan väkijoukosta, mistä julkea pilkkalaulu kuului. Suuri ihmisjoukko hajaantui meluten ja huutaen, paljon lapsia ja naisia loukkaantui tungoksessa, ja siten moni syytön joutui kärsimään syyllisten kanssa.
Nekin, jotka eivät ennen olleet vihanneet kuningatarta, kiukustuivat tästä, ja vaikka monet vielä tervehtivät kuningasta äänekkäästi ja kahta vertaa innokkaammin, kaikuivat kuitenkin häväistyshuudot kuningattarelle vieläkin voimakkaimpina joka puolelta. Äärimmilleen suuttuneena kuningas itse paljasti miekkansa, aikoen hyökätä häväisijöitten kimppuun. Mutta hän huomasi sen sopimattomaksi ja pysäytti äkkiä ratsunsa. Koko seurue pysähtyi Eteläportin sillalle, ja kuningas vaati hiljaisuutta.
"Hiljaa, hiljaa! Kuningas tahtoo puhua!" kaikui nyt sorinana ympäri kansanjoukon. Silmänräpäyksessä oli niin hiljaista hänen ympärillään kuin olisi suuri ihmisjoukko lumoussanalla kivettynyt.
Nyt kuningas korotti mahtavan äänensä ja puhui voimakkaita sanoja kansalle, saattaen häpeään ja pelkoon kaikki kapinalliset. Hän puhui kuningattarensa kunniaksi, josta jokaisen jalon ja ylevän kansan tuli olla ylpeä. Hän vannoi kuninkaallisen valtansa ja oikeuksiensa kautta syyttävänsä maan petturiksi sekä röyhkeänä kapinoitsijana tuomitsevansa pyövelin teloitettavaksi jokaisen, joka ei tunnustaisi Tanskan laillisesti kruunatulle kuningattarelle yhtä suurta kunnioitusta kuin hänelle itselleen. Kun hän mahtavalla valtiasäänellään näin oli jyrisyttäen peloittanut tyytymättömät kapinoitsijat, kääntyi hän ylevän arvokkaasti uskollisten tanskalaisten miestensä puoleen, muistuttaen heille Tanskanmaan kohoamista viimeisinä, merkillisinä vuosina. Hän osoitti heille mitenkä hän, saatuaan rinnalleen uljaan kuningatar Berengarian, oli korottanut Tanskan nimen ja Tanskan valtaistuimen loistoon ja maineeseen. Hän osoitti näihin suuriin ja tärkeisiin yrityksiin tarvittavien uhrauksien välttämättömyyden, ja hän selitti ääneen ja kuuluvasti, että jos hänen voittonsa katsottiin liian kalliisti ostetuiksi, ja jos Tanskan kansa oli niin siveellisesti rappeutunut, että se katsoi kunnian kultaa halvemmaksi, silloin hän häpesi kantaa sitä valtikkaa, jota hänen esi-isänsä olivat ylpeydellä kantaneet. "Jos te kutsutte minua Valdemar Seieriksi", sanoi hän lopulta, kohottaen kiivaasti asestetun kätensä, "ja jos ylpeilette siitä, että Tanskan kuningas kantaa oikeudella sitä nimeä, niin kuinka te silloin voitte rukoilla Jumalaa minun puolestani ja kuitenkin häväistä minun ylevää kuningatartani, joka jakaa minun valtani ja kunniani? Jos tanskalaisten mielestä minun hallitukseni on ansainnut tulla häväistyksi ja pilkatuksi, niin kohdistukoon se pilkka ja häväistys vain minuun. Minun aloitteestani ovat kaikki ankarat lait julaistut, ja minä vastaan niistä viimeisenä tuomiopäivänä kuninkaiden kuninkaalle. Minun kädessäni ovat laki ja miekka, mutta onni ja voitto tulevat ylhäältä. Mahtavana ja ylevänä se asettui rinnalleni, ja katsokaa, Tanskan miehet! Tässä on se, joka toi onnen ja voiton, toi ilon ja riemun, voiman ja kunnian Tanskan kuninkaalle. Hän seurasi minua pelkäämättä mahtavaa vihollista vastaan. Jokainen tanskalainen sotilas, joka näki hänet, oli voittamaton; mutta Tanskan viholliset kalpenivat ja pakenivat. Ja sellaista kuningatarta te ette tahdo kunnioittaa ja rakastaa?"
"Eläköön kuningatar! — Eläköön kuningas!" huusi nyt tuhatääninen joukko ääneen ja meluten.
"Kiitos, Valdemarini!" kuiskasi Berengaria liikutettuna ja väisti hunnun itkettyneiltä kasvoiltaan. "Sinun tähtesi minä kuulen ensimäisen ystävällisen sanan sinun tanskalaisiltasi. Suokoon Jumala ja pyhä neitsyt, ettei se olisi viimeinen!"
Kuningas aikoi vielä jatkaa, mutta kuuli samassa vihisevän äänen läheltään kuin nuolen suhinan. Hän ojensi pelästyneenä käsivartensa kuningatarta kohti, joka kaatui samassa satulasta hänen syliinsä.
"Murha! Murha! Petos! Kuningatar on murhattu!" huusivat tuhannet äänet kauhistuksissaan ja peloissaan. Kuningas seisoi kalpeana ja äänetönnä, pidellen haavoitettua ja pyörtynyttä kuningatarta sylissään. Suuri, ruostunut nuoli oli tunkeutunut hänen ihanaan rintaansa, mutta ei kukaan nähnyt mistä se oli tullut.