"Jumalan tuomio! — Jumalan tuomio!" kuultiin muutamien kansan joukosta murahtelevan. Mutta kauhunhuudot katalan teon johdosta ja valitukset kuninkaan suuresta, sanattomasta tuskasta vaimensivat kaikki vihan ja tyytymättömyyden purkaukset.
Ritarit muodostivat tiheän piirin kuninkaallisten ympäri, ja sill'aikaa kun mestari Harpestreng nopeasti tutki haavan ja veti nuolen kuningattaren rinnasta, mentiin hakemaan kuninkaallisia vaunuja. Mutta haava oli kuolettava, ja ennenkuin vaunut saapuivat, oli kuningatar kuollut onnettoman kuninkaan syliin.
Kuningas Valdemarin tulo Riibeen, mukanaan kuningatar Berengarian ruumis samoissa kultaisissa vaunuissa, joissa kerran kansan riemuhuutojen raikuessa kuningatar Dagmar oli saatettu rannasta, oli niin surullinen näky, ettei ainoakaan tanskalainen, joka sen oli nähnyt, sitä unohtanut. Nekin, jotka innokkaimmin olivat laulaneet pilkkalauluja ylpeästä, onnettomasta kuningattaresta, surkuttelivat nyt häntä ja kirosivat hänen murhaajiaan nähdessään kauniin ruumiin, kalpeana ja verisenä, surun sortaman kuninkaan sylissä. Kauhistuneiden ja säälittelevien katsojien joukossa veti erityistä huomiota puoleensa pieni, kyttyräselkäinen mies, yllään talonpoikaisnuttu. Hän juoksi hirveästi ulisten aivan vaunujen vieressä, huutaen käheällä äänellään "vivat" [eläköön] mitä omituisimmin elein ja liikkein. Se oli entinen hovinarri, Klaus Klumpe. Kuningas ei syvässä surussaan näyttänyt huomaavan häntä eikä mitään muutakaan ympärillään. Kun viimeinkin vaunut pysähtyivät Riibehuusin linnanportaiden eteen, ja kuningattaren ruumis kannettiin pois vaunuista, oli tuo vaivainen raajarikko polvistunut vaunun astinlaudan eteen. Kuningatarta nostettaessa hänen kylmä, verinen kätensä luisui hänen rinnaltaan ja sattui pudotessaan kääpiön nytkähteleviin kasvoihin. Vihlovasti huutaen tämä hypähti ylös, tunkeutui ulvoen ihmisjoukon läpi ja syöksyi kaiteen yli syvään linnankaivoon. Mutta yleisen, suuren surun ja hämmennyksen vallitessa ei kukaan välittänyt mielipuolesta kääpiöstä.
SEITSEMÄS LUKU.
Yli kolme vuotta oli kulunut tuosta onnettomasta tapahtumasta. Oli kaunis kevätilta toukokuussa, ja Själlandin vaaleanvihriät pyökkimetsät olivat vasta puhjenneet kaikessa komeudessaan. Kaarisenkartanon luona olevaan ihanaan pyökkilehtoon oli tuttavallinen joukko ritarillisia naisia ja herroja istuutunut n.k. Martta-rouvan lähteen ympärille. Etempää kuuluivat rauhalliset iltakirkonkellot, ja laskeuva aurinko loi viimeiset säteensä valkoisen, neliskulmaisen kirkontornin ikkunoihin. Kookkaan, vaaleatukkaisen ritarin vieressä istui kaunis, nuori ritarinrouva, kultaverkko ruskeilla palmikoillaan, ja nukkuva tyttönen sylissään. Pieni, kaksivuotias poika ratsasti meluten pensaikossa ritarin suurella sotamiekalla ja oli iloissaan päästessään karkuun vanhalta sipsuttavalta hoitajaltaan. Vanha, arvokkaan näköinen rouva, päässään musta, kultareunainen pitsihuivi, levitteli illallisliinan tuoreelle nurmikolle, ja soma nuori neitonen, kullalla kirjailtu pusero yllään, autteli häntä asettamalla sille maukkaita maalaisruokia. Kaatuneella puunrungolla istui matkapukuinen herra, suuri kultarengas käsivarren ympärillä. Hän istui hiljaisena ja totisena, pidellen sylissään kanteletta ja lauloi laulua Junkker Strangen kotiintulosta Dagmar kuningattaren kanssa; hänen lempeät, siniset silmänsä viivähtivät usein sydämellisellä mielihyvällä katselemaan kukoistavaa, nuorta neitosta, joka hiukan muistutti Dagmaria, mutta vieläkin enemmin Riisen Kristiina-neitoa hänen onnensa päivinä.
"Ihana ilta, Rigmorini!" sanoi ritari, puristaen kauniin vaimonsa kättä — "nukkuuko pieni Hedvigimme vielä?"
"Nukkuu kyllä, eikä hän juuri näy välittävän kauniista illasta!" vastasi Rigmor nyrpeästi. "Kuinka voit olla niin rauhallinen, Kaarlo, ja mitenkä voimme istua täällä vanhoja lauluja kuuntelemassa tai ajatella minkäänlaisia maallisia iloja, ennenkuin olemme tehneet päätöksemme. Jos minun isäni nyt todellakin palaa Virosta niinkuin hyvä Thorgeir sanoo, niin mitä silloin teemme? — Martta, pidä toki silmällä hurjaa Albertia, elä anna hänen juosta metsikköön!"
"Olkaamme iloisia niin kauan kuin voimme, rakas Rigmor!" alkoi ritari Riisen Kaarlo rauhallisesti puhua. "Hän ei ole vielä saapunut Riibeen, eikä vaara ole suurempi tänään kuin se on ollut näinä kolmena vuotena. Totta on, että se nyt on lähempänä. Mutta kaikella on loppunsa, ja minä olen melkein iloinen kuullessani sen ukonilman lähenevän, jonka me kuitenkin olemme tietäneet olevan tulossa. Jos sinun isäsi nyt tulisi tänne ja näkisi meidän istuvan näin rauhallisina, niin ehkä hän antaisi meille anteeksi, ellei meidän tähtemme niin viattomien lastemme vuoksi. Mutta jos hän vielä tahtoo eroittaa meidät, ja tulee asevoimalla vaatimaan sinua minulta, niin hän saa nähdä, ettei vallit ja muurit ole turhan tähden linnani ympärillä. Mutta minä luotan vielä kuninkaaseen ja arkkipiispaan."
"Voi, mitä sinä luulet kuninkaan meistä välittävän? Senjälkeen kun onneton kuningatar murhattiin aivan hänen silmiensä edessä on hän vanhentunut ja harmaantunut surusta; ja arkkipiispa ei ajattele muuta kuin kirjoja ja hengellisiä asioitaan."
"Jumala auttakoon kuningasta! Me olemme kuitenkin tuhat kertaa onnellisempia, Rigmorini. Sureeko hän vielä yhtä syvästi kuningatar Berengariaa, hyvä Thorgeir?" näin sanoessaan Kaarlo kääntyi äsken saapuneeseen vieraaseen. "Millä mielellä hän oli kun hänet viimeksi näitte?"