"Se puhe onkin jo aikoja sitten unohdettu", jatkoi Thorgeir. "Tuota silmäystä lukuunottamatta ei kreivistä voinut huomata muuta kuin, että hän oli sydämestään kiintynyt kuninkaasen."
"Ketä kuninkaan uskollisia miehiä oli mukana?" kysyi Kaarlo kauan ääneti oltuaan.
"Nuori kuningas Valdemar ja Junkker Strange olivat mukana sekä drotsi ja vanha kamarimestari, lukuunottamatta tavallisia haukkapoikia ja palvelijoita. Heillä oli mukanaan paljon koiria ja haukkoja, ja he aikoivat Fyenin luona oleville pienemmille saarille. Minäkin olisin seurannut heitä, jollen olisi katsonut tarpeellisemmaksi ja tärkeämmäksi tuoda teille mitä pikemmin tiedon kreivi Albertin kotiintulosta."
Kaarlo vaipui syviin ajatuksiin. "Hm! Jospa olisin nyt kuninkaan luona!" sanoi hän lopulta. "Milloin aikoi hän taas palata Riibeen, ja milloin odotetaan kreivi Albertia?"
"Kolmen päivän kuluttua heitä kumpaakin odotetaan Riibeen. Teidän appi-isänne oli vielä Holsteinissa."
"Ja arkkipiispa kehoittaa minua pakenemaan?"
"Niin, elleivät hänen ja kuninkaan esirukoukset mitään auta, niinkuin hän pahasti pelkää."
Kaarlo istui hetken syviin ajatuksiin vaipuneena. "Jos olet samaa mieltä kanssani, Rigmor!" huudahti Kaarlo vakavasti ja päättäväisesti, "niin me matkustamme kaikki huomenna Riibeen. Heti kun kuningas palaa kotiin, heittäydymme me hänen jalkoihinsa ja pyydämme häntä lepyttämään sinun isäsi. Jos minä voisinkin puolustautua täällä häntä vastaan tai pakenemalla välttää hänen vihaansa, niin minä en voi enkä saa kauemmin olla poissa kuninkaan luota, etkä sinäkään tule tyytyväiseksi ja onnelliseksi, ennenkuin sinun isäsi on leppynyt meille ja antanut meille ja viattomille lapsille siunauksensa."
"Kyllä sinä taas ajattelet oikein", huokaili Rigmor, "ja minua suututtaa, että sinä aina olet minua viisaampi. Ei auta potkia tutkainta vastaan. Minä olen nyt kolme vuotta koettanut kaikkeni ollakseni niin rohkea ja iloinen kuin mahdollista. Mutta sinä et voi aavistaa missä määrin minä olen salaa kärsinyt. Minä en voi nukkua ainoatakaan yötä rauhassa, niin kauan kuin tämä pelko ja epätietoisuus minua kiusaavat. Ja kuitenkaan minä en ole arimpia mielestäni; mutta nyt minä en ymmärrä minkä vuoksi minä yhä enemmän pelkään sitä hetkeä, jona vaivaisena syntisenä saan seisoa hänen edessään. Minä uneksin niin usein hänen kiroavan minut ja riistävän minut pois sinulta ja lapsilta. Oi! miten pelkään nähdä häntä. Niin, minä varmasti kuolisin pelosta, jos näkisin isäni leppymättömänä edessäni niinkuin viime yönä unissani näin —"
"Sellaisena ei sinun tarvitse häntä tavata. Minä matkustan yksin, rakas Rigmor! Ja me emme tapaa, ennenkuin minä Jumalan ja kaikkien pyhimysten avulla tuon sinulle rauhan ja anteeksiannon sanoman!"