"Jeesus, Maria! Jäisinkö minä yksin tänne linnaan? Entä jos he tulevat riistämään minut täältä vankilaan tai luostariin?"
"Ole sinä vain rauhallinen, kyllä minä pidän huolen turvallisuudestasi! Thorgeir! Jalo Thorgeir!" näin sanoen Kaarlo tarttui hiljaisen runoilijan käteen. "Minulla on ollut todisteita teidän ystävyydestänne. Nyt on minun elämäni ja korkein onneni kysymyksessä. Te ette ole sotilas; mutta kun on kysymyksessä jalojen naisten ja näiden viattomien pienokaisten suojeleminen, niin minä tiedän teillä olevan rohkeutta ja miehekkyyttä kylliksi pitämään Kaarisentalo suljettuna vihollisilta siksi kunnes minä palaan."
"Jos te uskallatte luottaa minun suojelukseeni, jalo rouva", sanoi Thorgeir kääntyessään huolestuneeseen Rigmoriin, "niin minä lupaan ritari Kaarlolle, ettei kukaan, joka tahtoo teitä vahingoittaa, astu jalallaan Kaarisen linnanmuurien sisäpuolelle, niin kauan kuin minun käsivarteni on vapaa teitä puolustamaan. Niin, vaikka kuningas itse käskisi minun avaamaan linnan — —"
"Kuningas, ei, häntä meidän täytyy totella. Vaikka hän vaatisi meidän henkemme, niin meidän on toteltava. Mutta siinä suhteessa minä olen rauhallinen: jos kuningas ei voi meitä pelastaa, niin hän ei myöskään ojenna kättään tuhotakseen meitä."
"Mutta isäni, minun isäni!" keskeytti Rigmor hänet tuskallisena.
"Hän ei etsi minua täältä. Minä tahdon itse mennä häntä vastaan. Minun poissaollessani hän ei kiivaimmassakaan vihassaan voi ryhtyä minkäänlaisiin väkivaltaisuuksiin sitä linnaa vastaan, jossa hänen lapsensa ja lapsenlapsensa asuvat. Kunhan vain pidätte linnanportit suljettuina, niin te olette täällä kaikki turvassa! Minä lähden ukkosilmaa vastaan, mutta elä pelkää, jalo vaimoni! Kuningas tahtoo ja voi pelastaa meidät. Minä etsin kuninkaan, missä hän lieneekin ja kohtaan sinun isäsi hänen rinnallaan!"
"Se liekin parasta!" sanoi Thorgeir. "Minä olen siis huomisesta alkaen Kaarisen linnanpäällysmies."
"Ei, onko se mahdollista?" huudahti soma, sinisilmäinen Margareta neito, Kaarlon ja Kristinan nuorin sisar. Luotuaan Thorgeir Danaskjaldiin ihmettelevän ja rakastuneen katseen ja asetettuaan korin maahan hän astui lähemmäksi. "Tekö tulette tänne linnanpäällysmieheksi puolustamaan meitä kaikkia? Minä luulin teidän osaavan sepitellä vain kauniita runoja ja laulaa niitä kanteleenne säestyksellä."
"Minä en tosin voi kerskailla suurista uroteoista, jalo neiti!" vastasi Thorgeir punastuen, "mutta minä olin kuitenkin mukana Puolan ja Saksan voittoisalla retkellä. Sitäpaitsi tiedän palkinnon", lisäsi hän rohkeammin, "jonka saavuttaminen voisi tehdä minusta rohkeankin sankarin, jos se olisi tarpeen."
Margareta neito sävähti hehkuvan punaiseksi ja tarttui äkkiä koriin asettaakseen hinaile suolalihan sekä hillomaidon.