Kaarlo ratsasti sanaakaan hiiskumatta kauan aikaa Martin rinnalla. Vanha, uskollinen palvelija tunsi herransa jo siksi hyvin, ettei hän enää kiusannut häntä puheliaisuudellaan, kun huomasi hänen olevan huonolla tuulella. Saadessaan käskyn varustaa mukaan suuren matkalaukun ja kaksi virkeää varahevosta, tiesi Martti heillä olevan edessä pitkän ja tärkeän matkan, sekä myöskin sen, ettei ritari Kaarlo aikonut hitaasti ratsastaa. Kun he nyt ratsastivat täyttä nelistä myöhään yöhön Korsööriin vievää tietä, kysyi Kaarlo mistä päin tuuli, ja silloin Martti arveli varmasti hänen aikovan Fyeniin tai Jyllantiin.
Näin he olivat ratsastaneet pitkän matkan ja ajattelematta lepoa he vain vaihtoivat hevosia.
"Miten kaunis, valoisa ilta!" sanoi Kaarlo. "Monesko päivä meillä on?"
"Tänään on kuudes päivä toukokuuta, ankara herra ritari, ja kohta on kai seitsemäskin", vastasi Martti, "sillä jos oikein katson kuuta, niin ei ole enää pitkältä keskiyöhön. Kuudennen päivän toukokuuta muistan niin selvästi aina autuaan herravainajani ajoilta", jatkoi hän huomatessaan ritari Kaarlon jo kyllästyneen pitkään vaitioloon. "Silloin hänen piti aina olla kuninkaan luona eikä hän saanut missään muualla rauhaa. Se oli yksi hänen omituisia päähänpistojaan. Kristus suokoon ijäisen ilon piispan sielulle! Kun se aika joutui, silloin oli hänen kanssaan tukalaa olla."
"Sepä omituista", sanoi Kaarlo, "etkö tiennyt siihen mitään syytä?"
"Kyllä hänellä siitä oli omat ajatuksensa; mutta sellaisen ymmärtää. Kerran kun olimme Velskien maassa, ja ryövärit olivat vähällä tappaa meidät, kertoi hän meille jotakin eräästä salaisesta kirjasta, johon hän oli kurkistanut; mutta minä melkein luulen, ettei se ollut hänelle onneksi. Se oli varmaankin tuo saakelin Cyprianus, tai mikä lienee ollut hänen nimensä. Mutta Jumala varjelkoon meitä puhumasta niistä tähän aikaan!" Näin sanottuaan Martti teki ristinmerkin ja alkoi mutista rukousta.
Martin sanoista Kaarlo oli taas tullut äänettömäksi ja vaipunut mietteisiinsä. Hän muisti tuon ihmeellisen tapahtuman Seebyyn linnantornissa, ja vaikka hän silloin vielä oli lapsi, näki hän ilmielävänä edessään tuon käsittämättömän ja pelottavan tapahtuman, jolloin kynttilät sammuivat, ja piispa kaatui lattialle. Hän muisti myöskin kaikki nuo omituiset tapahtumat elämänsä varrelta, jotka näyttivät siihen liittyvän. Hän kuuli taas Saxon puheet vuorimiehestä, joka oli seisonut hänen tuolinsa takana sinä yönä, jona kuningas Knuut kuoli; hän muisti salaisen, katkonaisen salaripin Pietari-piispan uudinten takana. Hän näki peloitta van vuorimiehen Saxon haudalla. Hän oli taas ajatuksissaan tuossa pimeässä kellarissa, mistä hän oli kuullut pannaanjulistetun piispan puhuvan uhkaavasti kuolevan murhaajan kanssa. Hän muisteli mitä Pietari-piispa omituisen kiihoittuneessa mielentilassaan, ikäänkuin profeetallisen hengen innostamana, oli puhunut Lindanissen luolassa vähän ennen Volmar-taistelua sekä Danebrog-lippuihmeen. Kaikki nämä risteilivät Kaarlon mielessä, ja heidän lähestyessään Slagelsetä hän muisti myöskin pyhän Andreaksen ja sen hämmästyksen, minkä tieto hänen kuolemanpäivästään oli herättänyt kreivi Albertissa ja Pietari-piispassa, hänen seuratessaan heitä Seebyyn kartanosta Helena-rouvan kanssa.
"Mitä sinä tuumiskelet?" kysyi vihdoinkin Kaarlo unelmistaan herättyään. "Sanoppas, uskotko sinä onnea ja onnettomuutta tuottaviin päiviin, tähtien vaikutukseen, ennustuksiin ja sen semmoisiin, joista minä niin paljon kuulin lapsuudessani?"
"Koska itse oppinut Pietari piispa ei uskaltanut kieltää niitä, herra ritari, ja kun te itse olette nähnyt Danebrog-lipun putoavan taivaasta, niin minä en tiedä olevan mitään niin käsittämätöntä, ettemme voisi sitä uskoa."
"Mutta Kaarisen linnan järkevä Vilhelm-isä väittää vaaralliseksi uskoa liian paljon moisiin asioihin. Hän on hyvin innokkaasti varoittanut minua liian paljon ajattelemasta näitä asioita, joiden hän arvelee tekevän meidät haaveilijoiksi ja uneksijoiksi, niin ettemme enää kykene mitään toimittamaan maailmassa. Näinä kolmena viime vuotena minä olen seurannut hänen neuvojaan, eikä minulla ja alustalaisillani ole siitä suinkaan ollut vahinkoa. Se, mihin ei järkemme ulotu, Martti, jättäkäämme omaan arvoonsa, elkäämme ruvetko sitä turhaan miettimään: Kaikki se, joka ei tee meitä paremmaksi tai onnellisemmaksi, on pahasta, sanoo isä Vilhelm."