"Olkoot isä Vilhelmin maalliset tiedot kuinka hyviä tahansa, ankara herra!" vastasi Martti, — "niin hän ei kuitenkaan ikinä saa minua uskomaan, etteivät pyhä apotti Vilhelm, autuas herra Andreas Slagelseesta sekä minun hurskas piispavainajani ymmärtäisi tuhat kertaa enemmän taivaallisista asioista kuin hän on uneksinutkaan, eivätkä he siltä ole niitä paholaiselta oppineet. Jos minun herravainajani vielä eläisi, niin hän varmasti olisi voinut antaa teille hyvän neuvon. Te olisitte voinut avata hänelle sydämenne eikä teidän olisi tarvinnut lähteä pahimpaan yönselkään ratsastamaan."
"Niinkö todellakin uskot, Martti? Minkä neuvon olisit luullut piispasi antaneen minulle, jos minä olisin sanonut hänelle kreivi Albertin tulevan kotiin näinä päivinä ja tahtovan eroittaa minut rakkaasta vaimostani sekä kuninkaan makaavan tänä yönä saman katon alla pahimman verivihollisensa kanssa?"
"Olivatpa ne pahoja uutisia, ankara herra! Mutta jälkimäinen — jälkimäinen, suokaa anteeksi, on totisesti pahin. Jos ette pahaksenne pane, ankara herra, niin kyllä minä tiedän mitä Pietari piispa olisi sanonut!"
"No, sano suoraan!"
"Ajatelkaa ensiksi kuningasta ja sitten vasta itseänne, niin hän olisi sanonut. Ja jos hän olisi vielä elänyt, niin varmasti hän olisi valvonut tänä yönä kuninkaan luona."
"Jumala antakoon anteeksi viisaalle rippi-isälleni, jos hän ei ole viisaampi kuin sekä sinä että minä ja sinun vanha piispavainajasi!" sanoi Kaarlo levottomana ja ratsasti kiireemmin. "Minä olen monasti aikonut lähteä, mutta hän on aina päivän selvään osoittanut minun haaveilevan turhia. Sinun hurskas piispavainajasi varoitti minua koskaan poistumasta kuninkaan luota toukokuussa, mutta hän oli niihin aikoihin sairas ja omituinen. Isä Vilhelm on vapauttanut minut siitä; hän on selittänyt sen minulle sekä paljon muutakin, samoin kuin kreivi Albert ja Absalon Belg puolestaan yrittivät, mutta terävästi ja pyhän raamatun avulla. Tänä vuonna on jo kolmas kevät, jolloin minä en ole nähnyt kuningasta; minä kuulin hänen olleen suutuksissaan minulle. Kuningattaren hirvittävän kuoleman jälkeen hän ei ole halunnut nähdä ketään."
"Niin, kyllä sekin oli katala teko", huokasi Martti. "Kuka enää tässä maailmassa on turvattu, kun ei edes kuningatar niin mahtavan kuninkaan rinnalla? Eikö vieläkään tiedetä kuka nuolen ampui?"
"Kyllä, totisesti, vanha Martti!" sanoi Kaarlo ja loi katseensa taivasta kohti. "On yksi, joka sen tietää eikä hän sitä unohda tuomiopäivänä."
"Siinä te olette oikeassa, ankara ritari. Kaikkitietävä Herra Jumala nujertaa kyllä kerran kaikki roistot ja murhaajat. No niin, kuningatar sai totisesti kamalan lopun, mutta eipä häntä tainnut surra muut kuin kuningas; mutta jos kuninkaalle sattuisi yhtä onnettomasti —"
"Siitä Jumala maata ja valtakuntaa varjelkoon!" huokasi Kaarlo ja kannusti ratsunsa. Mutta samassa se hypähti syrjään ja nousi pystyyn; myöskin Martin hevoset pelästyivät, ja hänellä oli täysi työ niitä kiinnipidellessä. He pysähtyivät kahden korkean kukkulan väliselle rotkotielle, ja nyt oli mahdoton saada hevosia kulkemaan eteenpäin. "Mitä ne pelkäävät?" huusi Kaarlo. "Herra siunatkoon! Ettekö te näe hirsipuuta tuolla ylhäällä! Ja katsokaa, kaksi paholaista tappelee siellä kuolleesta." Kaarlo katsahti ylös ja näki kauhukseen kukkulalla aivan rotkotien yläpuolella hirsipuun ja kahden hämärän olennon liikkuvan hirsipuun alla, missä he näyttivät paraillaan kaivavan hautaa.