Vanha kamarimestari Andreas oli sill'aikaa uutterasti puuhaillut koristaessaan kuninkaallista telttaa, missä kuningas ja prinssi aikoivat syödä illallisen ja viettää yönsä. Vanha, uskollinen kamarimestari oli koettanut parhaansa mukaan valmistaa kaikki kuninkaallisten hauskuudeksi ja mukavuudeksi. Hän oli koristanut teltan punaisilla matoilla ja somistanut sen kevään vihertävillä lehdillä, ja hän oli huolehtinut siitä, että kuninkaan ja prinssin vuoteet olivat mukavia ja pehmeitä. Hän oli Björn-juomanlaskijan auttamana täyttänyt hopeakannut viinillä ja hopeapikarit olivat kiilloitettuina pantu esille; sillä välin hän ei unohtanut toruskella kyökkimestaria ja kokkipoikia. Teltan eteen hän oli pystyttänyt lehtikujan suurista, lehtevistä pyökkipuunoksista, ja niiden välissä palaisivat tervasoihdut iltasella; vaikka tämä kaikki ei ollutkaan hänen mielensä mukaista, niin hän tiesi kuitenkin sen huvittavan kuningasta. Ja vaikka hän itse ei sietänyt soitantoa, oli hän kuitenkin kuninkaan torvensoittajille asettanut penkit ja virvokkeita teltan lähellä olevalle kukkulalle, mistä oli hyvä kaiku metsää vasten. Kuninkaan koirista jopa haukoistakin hän oli pitänyt huolta.
Aurinko oli laskenut; oli jo myöhäistä, eikä kuningas ollut vielä palannut metsästämästä. Vanha kamarimestari alkoi olla kärsimätön ja toruskeli palvelijoita. Hän oli jo pari kertaa antanut sytyttää soihdut, mutta oli taas sammuttanut ne säästäväisyydestä. Viimeinkin kuultuaan koirien haukuntaa ja metsästystorven äänen hän kiirehti sytyttämään kaikki kynttilät ja soihdut.
Kuninkaallinen metsästysseurue läheni telttaa. Kuningas astui edellä prinssin ja Junkker Strangen välissä.
"Nyt minä olen sekä väsynyt että nälissäni", sanoi kuningas. "Kyllä minä huomaan meidän vähitellen jo vanhenevan, Strange. Eivät taida sinunkaan jalkasi enää jaksaa seurata?"
"Jaksavat kyllä, herra kuningas!" vastasi Junkker Strange päivitellen. "Kyllä te samoilittekin saaren tarkkaan: ei ole sitä suota, ei someroa tällä saarella, jolla me emme olisi olleet."
"Minä tahdoin vielä kerran koettaa jaksaisinko kestää koko päiväisen retken auringonlaskuun asti", sanoi kuningas.
"Minä luulisin teidän voivan jatkaa vielä kuunkin noustua!" virkkoi iloinen herra Strange. "Päivän säteilevä kuningas, Olavi Hvitaskjaldin sanoja käyttäen, on jo aikoja sitten häpeissään mennyt levolle."
"Mutta se kuningas kulkikin tänään vähän pitemmältä kuin Lys-saaren ympäri", vastasi kuningas. "Miten monta tuhatta vuotta hän onkaan kulkenut maailman ympäri rauhallisen loistavana ja majesteetillisena, ja tuhansien vuosien kuluttua hän paistaa yhtä rauhallisena ja ylpeänä meidän haudoillamme. Kun oikein ajattelen sitä, Strange", jatkoi kuningas totisena, "niin eipä meidän mahtavuutemme ja suuruutemme ole kovinkaan suuren arvoista, emmekä me tämän lyhyen elämämme aikana saa paljoakaan aikaan, mistä voitaisiin puhua vielä sadan vuoden kuluttua; mutta vasta vanhaksi tultua sen huomaa. Katso, enkö ole melkein saavuttanut sitä, mihin voimakkaana nuorukaisena pyrin, ehkä vähän enemmänkin? Mutta mitä siitä on? Eikö Valdemarin elämä ole enemmän arvoinen? Suoraan sanoen, Strange, keisarienkin valta ja mahtavuus näyttävät minusta aivan mitättömiltä ajettuani nuo kaksi keisaria Elben yli."
"Ehkäpä teidän mielenne lopulta tekee pyhän Pietarin korkealle istuimelle", jatkoi Junkker Strange taas entiseen leikilliseen tapaansa. "Täytyyhän teidän sentään tunnustaa pappiskeisarin vallan ja mahtavuuden jotakin merkitsevän maailmassa, ainakin niin kauan kuin kuninkaat ja keisarit eivät pidä itseään liian hyvinä pitelemään hänen jalustintaan."
"No niin, vanha Strange, sielujen hallitsija lienee kuitenkin mahtavin valtias maan päällä. Ne aivot, jotka tuon uskaliaan ajatuksen synnyttivät, olisivat ansainneet kantaa jalomman kruunun kuin kuninkaitten ja keisarien on. Senvuoksi minä aina olenkin kunnioittanut tuota mahtavaa roomalaispiispaa enemmän kuin kaikkia maailman vartijoita! Mutta minä kiitän kuitenkin Jumalaa, etten ole hänen sijallaan."