"Miten niin, herra kuningas? Te ette totisesti nukkuisi pyhällä istuimella."
"Oikein, Strange, niin minäkin ajattelen. Herran huoneenhaltijan ei pitäisi koskaan nukkua, ja jos hän ei uskoisi sitä olevansa — niin nukkuisi hän vieläkin vähemmän."
"Minä en oikein tiedä, ymmärsinkö teidät oikein, herra kuningas!"
"Katsopas Strange!" jatkoi kuningas. "Pyhän Andreaksen ja pyhän Pietarin uskolla minä olisin siirtänyt vuoria, omallani saan tyytyä vain valtaistuimia siirtelemään, ja ennenkuin Knuut Suuren valtaistuin on kokonaan vanhalla paikallaan" —.
"Ei, mutta katsokaa!" keskeytti nuori Valdemar heidät viitaten taivaalle, "tulikuula!"
Kaikki katsoivat taivaalle ja ihmettelivät harvinaista luonnonilmiötä.
"Ihana näky!" sanoi kuningas, ja kuun valaistessa hänen voimakkaita, mutta syväuurteisia hallitsijakasvojaan ja tuulen liehuttaessa hänen harmahtuneita kiharoitaan, surumielinen ilme levisi äkkiä hänen otsalleen, ja hänestä tuntui kuin näkisi hän pilvissä ystävävainajansa. Ääneti ja vakavana kuningas astui Junkker Strangen kanssa edelleen.
Dagmarin neljäntoista vuotias poika seisoi vielä kirkkaat, siniset silmät luotuina taivasta kohti. Hän oli nojautunut metsästyskeihääseensä, ja seisoessaan siinä pienillä kultakruunuilla koristettu nahkamekko yllään, kultareunainen purppurabaretti peittäen vain osaksi hänen tuuheat, kellertävät hiuksensa, jotka kiharoina somasti kiertyivät liinakaulukselle ja terveille, hienohipiäisille poskille, hän oli melkein kauniin, valepukuisen tytön näköinen. Nuorukaisen kasvoilla ilmeni puhtaimpien lempeyden piirteiden ohella myöskin rohkeuden ja herkän kuvastumisen ilme, joka osoitti hänen olevan Valdemar Seierin pojan. Hän oli vaipunut katselemaan tähtikirkasta taivasta ja ihmettelemään sitä suurta, ääretöntä rauhaa, missä kuningasten kuningas hallitsee levotonta maailmaa. Hänen täytyi kiirehtiä askeleitaan saavuttaakseen isänsä.
He seisoivat nyt kuningasteltan luona, ja kuningas oli ihastuksissaan odottamattomasta kauniista tulituksesta.
"No, mutta kas vain meidän vanhaa kamarimestariamme!" sanoi kuningas. "Hän on unohtanut säästäväisyysintonsa ja on puuhannut edestämme laittamalla tänne oikean juhlaillan! Se oli oikein, kunnon Andreas!" sanoi hän kamarimestarille, joka lähestyi jäykkänä, ja kuninkaan taputtaessa häntä ystävällisesti olkapäälle hän kumarti nöyrästi.