"Illallinen on valmis, kaikkein armollisin kuningas!" sanoi vanhus, ja kuninkaan tyytyväisyys ja ystävällinen puhuttelu saivat hänen silmänsä kyyneltymään.
Kuningas astui seurueineen telttaan.
"Ikävä, ettei kreivi Henrik ollut mukana!" sanoi hän ja heittäytyi väsyneenä pöydän ääreen leirituolilleen. "Tänään minun Turvani saavutti mestaruuden, eikä hänen rinnalleen kykene ainoakaan schweriniläisistä koirista!"
"Ja minun uljas haukkani lensi niin korkealle, etten minä enää voinut sitä nähdä", sanoi nuori Valdemar.
"Mutta se ei tuonut sinulle mitään saalista, poikani! Ei sinusta koskaan tule metsästäjää!"
"Minusta on hauskempaa nähdä lintujen lentävän kuin putoavan, herra isäni, ja samoin tekin ajattelette: kun lennosta osuitte ylpeään kotkaan, surkuttelitte sitä kuitenkin kun se putosi."
"Sinä taidat olla oikeassa, Dagmarini poika!" sanoi kuningas vakavana. "On raakaa ja itsekästä iloa pysäyttää kotka lennossaan ja katsella kuningaslinnun putoavan petollisen, kurjan nuolen satuttamana. Minä en enää koskaan ammu kotkaa. Mutta missä viipyy meidän iloinen kreivimme? Kas, tuossapa hän onkin."
Kreivi Henrik astui kuninkaan telttaan, yllään vihreä samettinen metsästysnuttu, ja kaulassa rubininen ja smaragdinen rukousnauha, sekä kädessä Gardarikesta tuomansa töyhtöhattu. Hän ontui hiukan toisella jalallaan. Hänen synkät kasvonsa olivat rauhattomat, hänen katseensa levoton ja karsas, ja hän näytti vaivoin voittavan salaisen levottomuutensa, koettaessaan näyttää ystävällisen näköiseltä. "Anteeksi, armollisin herrani ja kuninkaani!" sanoi hän epävarmalla äänellä tervehtiessään kuningasta tavallista nöyremmin. "Minun on täytynyt koko päivän maata jalkakääreissä ja vähällä olin jäädä vaille tätä kunniaa ja onnea, että pääsin teitä tervehtimään."
"Tulkaa istumaan kreivi ja elkää kursailko!" vastasi kuningas. "Elkää rasittako jalkaanne seisomalla! Kun tulemme Riibehuusiin, niin saa mestari Harpestreng kyllä teidät pian kulkemaan tasaisesti molemmilla jaloilla. Hän on erinomainen luumurtumien parantaja; hän tietää kyllä, etten minä kuolemakseni siedä nähdä kenenkään ontuvan."
"Minkä vuoksi se on niin vastenmielistä teidän armollenne?" kysyi kreivi Henrik lähestyessään kuninkaan vasemmalla puolen olevaa kenttätuolia, mutta hän ei istuutunut, ennenkuin nuori kuningas Valdemar oli asettunut paikalleen isänsä oikealle puolelle.