"Kysytte miksi ontuminen on minulle vastenmielistä", jatkoi kuningas. "En sitä oikein tiedä itsekään. Mutta kaikenlainen horjuvaisuus ja epävakaisuus, kaikenlainen epäsuhtaisuus ja karsaus sekä käytöksessä että kasvojenilmeessä johtuu sisällisestä huonoudesta, niin sanoi arkkipiispa Antero, ja vaikka minä en sitä usko, niin johtuu se kuitenkin usein mieleeni."
Kreivi Henrik kalpeni, ja Junkker Strange iski hämillään salaisesti silmää kuninkaalle; mutta Valdemar ei sitä huomannut, eikä hän näyttänyt muistavan kreivi Henrikin silmien synnynnäistä karsauden vikaa.
"No, tuhat tulimmaista, miksi te ette istu?" sanoi kuningas kärsimättömästi, kun kaikki vielä seisoivat hänen ympärillään. "Emmehän me täällä ole hovissa. Täytä pikarit, Björn! Me tarvitsemme sydämen vahvistusta."
Kaikki asettuivat nopeasti paikoilleen. Björn juomanlaskija täytti pikarit, ja kuningas, joka nähtävästi oli hyvin janoinen, tyhjensi heti omansa.
"Nyt vasta minä ymmärrän", jatkoi kuningas, joka laskettuaan pikarin kädestään ryhtyi syömään suuresta suolalihavadista odottamatta paistettua metsänriistaa, "nyt vasta minä ymmärrän, miten Esau voi myödä esikoisoikeutensa hernekeitosta; hän oli varmaankin käytellyt jalkojaan ylitä innokkaasti metsästäessään kuin mekin. Jos te olisitte ollut mukanamme tänään, kreivi Henrik", jatkoi hän hetken kuluttua, "niin ettepä taitaisi niin hienostellen maistella pikaristanne ja lautaseltanne."
"Koska te ette voi kärsiä ulkonaisia karsauksia, herra kuningas!" vastasi kreivi Henrik hymyillen, "niin suonette minun, katuakseni sisäisiä, paastota tänä iltana. Minä tein lupauksen pyhällä maalla, ja sen suorittamisen minä olen laiminlyönyt tähän iltaan asti."
"No, antaa kuulua! Mikä lupaus se oli?"
"Etten minä olisi iloinen enkä nauttisi rypäleen mehua, niin kauan kuin minun armollisen herrani ja kuninkaani otsassa on ainoakin ryppy, mihin minä olen syyllinen."
"Se oli kaunis ja hurskas ajatus, uljas kreivi Henrik, vaikka se nyt vasta johtuikin mieleenne. No hyvä, ne rypyt, joista te puhutte, ovat jo silinneet, ja jälellä olevat eivät koskaan siliä, vaan syventyvät vain päivä päivältä. Kuitenkin tänä iltana me tahdomme iloita ja unohtaa kaikki vanhat surut. Eläköön arvoisa vieraamme, kreivi Henrik!"
Kuningas tyhjensi pikarinsa, ja kaikki hänen miehensä tekivät samoin, paitsi vanha, kuiva kamarimestari Andreas, joka ei koskaan rikkonut mestari Henrik Harpestrengin lääkekirjan kohtuudensääntöjä.