Kuningas antoi taas täyttää pikarit ja alkoi leikillisen keskustelun Junkker Strangen ja Astrad Fracken kanssa, jota kreivi Henrik hyvin viisaasti ja hienosti osasi pitää vireillä. Pikarit tyhjenivät sillävälin nopeasti, ja kaikki tulivat iloisiksi paitsi vanha kamarimestari, joka tavallisuuden mukaan istui harvasanaisena pöydän päässä, syrjempänä muista. Mutta sieltä hän piti tarkasti silmällä kaikkia, ja erityisellä huolella hän tarkkasi viekasta kreiviä, joka kyllä hyvin ahkerasti kohotteli maljaa huulilleen, mutta ei juonut melkein yhtään, näyttäen kuitenkin olevan iloisin heistä kaikista.
Kamarimestarin toimesta torvensoittajat nyt alkoivat teltan vieressä olevalta mäeltä soittaa iloisia metsästyskappaleita ja reippaita sotalauluja. Vanha Andreas huomasi tämän yllätyksen miellyttävän kuningasta, ja hänen teräville kasvoilleen ilmeni omituinen ilme siitä aiheutuneesta ilosta, mihin sekautui se vastenmielisyyden tunne, joka hänellä aina oli soittoa kuullessaan. Kuningas uneksi nuoruutensa onnellisista päivistä; hän näki teltan edustalla olevat tulisoihdut vihertävien oksien välistä, ja onnellisten sotaretkien sekä Riibehuusissa vietettyjen loistavien voittojuhlien monet vanhat, rakkaat muistot välähtelivät elävinä hänen sielussaan. Mutta nyt torvensoittajat alkoivat soittaa kuninkaan lempikappaletta, sitä uljasta, espanjalaista ritaritanssia, jota hän oli tanssinut Berengarian kanssa tavatessaan hänet ensi kerran Schwerinin linnassa, ja jonka hän oli toistanut hänen kanssaan heidän hääiltanaan. Omituinen surumielisyys sekautui kuninkaan iloon; hän tarttui pikariin ja tyhjensi sen ääneti kuolleen nuoruuden morsiamensa muistoksi.
"Tämä elämä on kuitenkin vain ihmeellinen seikkailu", sanoi hän hiljaa laskiessaan pikarin kädestään, "mutta korkein onni ja ilo ovat kuitenkin vain kesäyönunelman ihania taikalinnoja."
"Se oli tosi sana, herra kuningas!" vastasi kreivi Henrik tekopyhästi hymyillen. "Mutta mitä vaihtelevampia seikkailut ovat, sitä hauskempia ne ovat minusta", lisäsi hän. "Kun minä näen oikein hauskaa unta, niin minun täytyy olla vuoroon taivaassa ja vuoroon helvetissä. Ei mikään ole ikävämpää kuin yksitoikkoinen onni; ei, ylös, alas! se on luonnonlaki, ja kristittynä me saamme tyytyä kaikkeen."
"Mutta ei kuitenkaan helvettiin menemiseen, hyvä kreivini. Elkäämme toki pilkatko niin julkeasti!"
"Onnesta ja onnettomuudesta sallittakoon kunnon kristityn laskea leikkiä!" sanoi kreivi Henrik. "Ja mitä muuta ovatkaan taivas ja helvetti? Ennen pyhiinvaellusmatkaani minäkin tulin usein tyytymättömäksi kesken iloani ajatellessani miten vaihtelevaa ja katoavaista se oli; mutta katsokaa, herra kuningas, tässä minulla on kaksi kalleutta, jotka minä sain pyhällä haudalla eräältä erakolta. Niitä katsellessa oppii oikean kristityn tavoin huomaamaan onnen vaihtelevaisuuden olevan meille sekä tarpeellisen että hyödyllisen. Katsokaa, tässä on jäännöksiä niistä palmunlehdistä ja jätteitä niistä purppuravaatteista, joita heitettiin meidän Herramme tielle hänen ajaessaan Jerusalemiin. Hurskas erakko vannoi minulle sakramentin kautta niiden olevan oikeita ja hän vakuutti varmasti, että se, joka kantoi niitä, ei joutuisi koskaan epätoivoon, vaikka hänen onnensa maailmassa vaihtelisikin. Jos tahdotte vastaanottaa ne minun kädestäni, herra kuningas, niin minä en ole tehnyt turhaan pyhiinvaellusmatkaani."
"Kiitos, kiitos!" sanoi kuningas miettiväisenä, ottaen vastaan kuihtuneet ja valjenneet pyhäinjäännökset. "Mutta oletteko niin varmasti vakuutettu siitä, hyvä kreivi, ettette itse tule niitä tarvitsemaan?"
"Minulla on monta samanlaista, herra kuningas, ja minä suon niin kernaasti ne teille", vastasi kreivi, "mutta te, joka olette niin onnellinen taivaan suosikki, ette tietysti koskaan niitä tarvitse. Mutta, jos sallitte, niin minä laulan teille hauskan laulun, jonka sama hurskas erakko lauloi minulle; kun hän, eräänä iltana pitkän paastoamisen jälestä kaikesta pyhyydestään ja hurskaudestaan huolimatta oli joutunut pieneen hutikkaan." Vastausta odottamatta kreivi Henrik alkoi naurettavan kimakalla lauluäänellään laulaa puoleksi hengellistä, puoleksi pilkallista juomalaulua, jonka mukaan aina joka värssyn loputtua oli juotava. Laulu oli hullunkurinen sekoitus saksaa ja latinaa. Kaikki nauroivat kreivi Henrikin sukkelasti sorahtelevalle äänelle, eikä kukaan muu kuin kamarimestari huomannut sen sopimattomia sanoja, joista hän vain osaksi sai selvän. Kaikki nauroivat ja joivat ahkerasti, niin että pian sekä kuningas, Junkker Strange että Astrad Fracke olivat päihtyneet; myöskin nuori Valdemar joi tavallista enemmän, mutta hän tuli siitä uniseksi eikä iloiseksi. Paksu Björn juomanlaskija ei ollut laiminlyönyt pitää huolta sekä omasta että muiden pikareista; nauraen ja hoiperrellen hän innokkaasti täytti virkatehtävänsä. Ainoastaan vanha kamarimestari oli selvä ja hän istui hiljaisena paikallaan, ottamatta osaa yleiseen iloisuuteen.
"Nyt on jo myöhäistä!" sanoi kuningas lopulta, tarmokkaasti saaden entisen arvokkaan ryhtinsä. — "Hulluudella on aikansa niinkuin kaikella muullakin. Nyt me lopetamme, niinkauan kuin leikki vielä on hyvä — onhan huomenna pyhäpäivä."
Vanha kamarimestari Andreas, jota kuninkaan nälkä oli estänyt lukemasta ruokarukousta ennen ateriaa, tahtoi nyt tavallisuuden mukaan lukea ruokakiitoksen; hän nousi kädet ristissä paikaltaan pöydän päästä, odottaen hiljaisuutta ja rauhaa. Mutta kuningas viittasi hänelle ja puisti päätään. "Antaa olla!" sanoi hän. "Tänä iltana meidän täytyy tulla toimeen ilman sitä, me emme tahdo pilkata Herraa sopimattomalla rukouksella! Viini on nyt melkein meidän mestarimme."