Kreivi Henrik hymyili ja vakuutti hänkin saaneensa osansa; hän nousi hoiperrellen muiden mukana, näyttäen ylenmääräisessä ilossaan ottaneen esittääkseen Klaus Klumpen entisiä ilveitä, lisäten hullunkurisilla liikkeillä ja kaikenlaisilla hovinarrin eleillä yleistä iloisuutta. Hän toivotti kuninkaalle ja kaikille heille hyvää ja rauhallista yötä poistuen teltasta muka nukkumaan kohmelonsa laivalla.
Junkker Strange, Astrad Fracke ja Björn juomanlaskija hoipertelivat nauraen ja leikkiä laskien kuningasteltan vieressä olevaan telttaansa. Kuningas ja nuori Valdemar poistuivat kuninkaallisen teltan sisimpään osaan, missä he, malttamatta riisuutua, heittäytyivät huolettomina ja väsyneinä vuoteilleen.
Kuningasteltan ulkopuolella olevat tulisoihdut olivat palaneet loppuun. Junkker Strangen ja Atsrad Fracken sekä syrjempänä olevassa palvelijoiden teltassa olivat kynttilät sammutetut. Kaikki kuninkaan palvelijat nukkuivat; he olivat seuranneet herransa esimerkkiä eivätkä olleet säästellen maistelleet olutta tai simaa. Pienellä, rauhallisella saarella oli hiljaista kuin makuuhuoneessa. Kun ei minkäänlaista rauhattomuutta ollut odotettavissa, ei ollut ollenkaan asetettu vartijoita. Ainoastaan kuningasteltan uloimmassa osassa paloi vielä yksinäinen tulisoihtu. Vanha kamarimestari Andreas askarteli siellä hiljaa ja aavemaisena, puoleksi riisuutuneena valmistellen yksinkertaista, kovaa vuodettansa aivan kuninkaan ja prinssin vuodeosastoon johtavan käytävän eteen. Ennenkuin hän ajatteli levolle menoa, hän laski huolellisesti hopeapikarit ja viinikannut, ja talletti ne suureen, vaskihelaiseen kirstuun, missä sitäpaitsi säilytettiin iso joukko hopeaa ja kultaa. Senjälkeen hän otti kuninkaan rahat sekä jalokivet ja muut kalleudet ja muutamat tärkeät paperit, jotka kuningas oli jättänyt hänelle talletettaviksi, kätkien nämä tärkeät kapineet päänaluksensa alle. Sitten vasta, kun kaikki oli mitä huolellisemmin järjestetty, heittäytyi hän vuoteelleen, liitti laihat kätensä ristiin rinnalleen ja luki iltarukouksen. Hän nousi vielä kerran katsomaan tarvitsivatko kuningas tai prinssi hänen palvelustaan. Hän veti teltan sisemmän osan edessä olevan purppura esiripun syrjään ja kuultuaan heidän nukkuvan rauhallisesti, hän palasi hiljaa takaisin vuoteelleen, mutta jätti kuitenkin tulisoihdun palamaan.
"Syntinen, jumalaton ilta!" mutisi hän. "Ovathan sentään kuninkaat ja ruhtinaatkin ihmisiä! Ei pöytärukousta, ei siunausta! — Mutta kreivi nauroi häjysti. — Hm! Jos minulla tänä yönä olisi täällä valveilla edes yksi selvä mies! Ei edes valpas Turva ole täällä, — minkävuoksi koiratkin vietiin kreivin laivaan?"
Oli kulunut jo pitkältä yli puolen yön. Tulisoihdut olivat palaneet loppuun. Vanha kamarimestari nousi taas huolestuneena vuoteeltaan. "Mitä hyödyttää minun täällä maata?" mutisi hän. "Onhan teltalla tuhannen aukkoa, joista voi pujahtaa sisään — hm, musta kreivi lauloi ja nauroi kuin oikea piru." Teltassa oli pilkkosen pimeä. Hänen mielestään joku kuiskasi hänen läheisyydessään, ja kauhukseen hän kuuli jonkun liikkuvan aivan vieressään. Hän tarttui miekkaansa, mutta samassa hän tunsi neljän väkevän käsivarren tarttuvan itseensä, ja ennenkuin hän ehti huutaa, oli kapula hänellä suussa. Hän löi hurjasti ja epätoivoisesti ympärilleen; mutta hän oli vanha ja heikko eikä voinut mitään äänettömille, väkeville vastustajilleen.
Samaan aikaan, jolloin tämä tapahtui teltan uloimmassa osassa, makasi kuningas vielä ensi unessaan. Prinssi Valdemar nukkui levottomasti ja oli juuri huutanut unissaan. Silloin kuningas heräsi hiljaiseen kahinaan ja aseiden helinään: hän nousi unen horroksissa vuoteelleen puoleksi istumaan ja hapuili miekkaansa.
"Auttakaa, auttakaa, isä! minut on sidottu!" huusi nyt prinssi Valdemar; ja samassa kuningas tunsi jääkylmän, rautapanssarisen käden tarttuvan kaulaansa. "Vaiti, tyranni! tai te olette kuoleman oma!" kuiskasi kreivi Henrikin tuttu ääni. — — "Pankaa kapula pojan suuhun, miehet!"
"Meidät on kavallettu!" huusi kuningas ja vapautti voimakkaalla liikkeellä itsensä väkivaltaisesta otteesta. Hän hypähti ylös ja työntäsi kavaltajan luotaan, mutta tunsi samassa syvän tikariniskun oikeassa sivussaan. Hän suistui maahan, ja lyödessään raivoisasti väkevillä, aseettomilla käsillään ympärilleen pimeässä, hän tunsi jalkansa köytettävän lujasti kiinni, ja hänen päänsä kiedottiin niin tiukasti vuodepeitteeseen, ettei hän voinut äännähtää ja tuskin hengittää. Pian hänen kätensäkin olivat sidotut, ja hän tunsi kahdeksan väkevän käsivarren kantavan itseään kylmään yöilmaan. Oli kirkas kuutamo, mutta kuningas ei nähnyt eikä kuullut mitään; hän oli melkein tukehtua. Suuttumus ja tuska olivat uuvuttaneet kaikki hänen aistimensa. Neljä aseellista miestä kantoi myöskin nuorta prinssiä, jonka kasvot olivat ilman peitettä; hänenkin kätensä ja jalkansa olivat sidotut, ja kapula teki hänet mykäksi. Kuu paistoi hänen silmiinsä, ja hän näki, että hänet ja isänsä vietiin metsään. Hän tunsi kreivi Henrikin, joka tarkasti kietoutuneena viittaansa ja paljastettu miekka kädessään, kalpeana ja vapisten astui heidän rinnallaan sekä matalalla äänellä kiirehti palvelijoitaan.
"Saitteko ne toiset sidotuiksi?" kysyi kreivi kuiskaten.
"Ne kolme ylhäistä herraa me sidoimme ja kapuloimme nukkuvina, ankara herra!" murahti raaka, karkea ääni. "Palvelusväki oli myöskin hyvässä hutikassa ja helposti ne käsiteltiin; meiltä pääsi pakoon vain pari pientä poikaa."