"Pieni vene kestää kyllä myrskyn. Tulkaa miehet, tarttukaa kiinni! Tulkaa mukaan, pojat! saatte äyskäröidä vettä!"
Sen enempää arvelematta molemmat palvelijat sekä vanhin haukkapojista hyppäsivät veneeseen. Nuorempi pelkäsi ja viivytteli. Hänen annettiin olla. Vene työnnettiin rannasta, ja he soutivat voimiensa takaa. Voivotellen juoksenteli pieni poika yksin rannalla. Myrsky riehui kauheasti. Kirkkain kuutamo ja sysimustin pimeys vaihtelivat nopeasti, mustien pilvenhattaroiden riidellessä aivan saaren yläpuolitse. Nyt poika kuuli etempää hätähuutoja. Vuotava vene oli uponnut, mutta moniairoinen laiva eteni tuimasti taistellen kuohuvien laineiden halki.
Huhu tuosta kuulumattomasta petoksesta ja kamalasta väkivallanteosta levisi kulovalkean tavoin maahan, eikä koskaan ole suurempi ja musertavampi suru kohdannut Tanskan kansaa. Huhut vielä suurentelivat onnettomuutta, ja muutamina päivinä jo kerrottiin kuninkaan ja hänen poikansa tulleen murhatuiksi. Nyt vasta huomattiin miten suuresti kansa oli rakastanut voittorikasta Valdemaria, hänen ankaruudestaan huolimatta. Kaikki jokapäiväiset askareet pysähtyivät. Näytti kuin salama olisi iskenyt kaikkiin linnoihin ja mökkeihin; lapset ja naiset vaikeroivat. Syvän surun ja kiihkeän suuttumuksen valtaamina miehet kokoontuivat kyläkokouksiin ja käräjille neuvottelemaan — ei uudesta kuningasvaalista eikä siitä, miten maata nyt hallittaisiin — vaan ainoastaan kostosta ja kuninkaan vapauttamisesta, jos hän vielä oli elossa.
YHDEKSÄS LUKU.
Neljä päivää tuon suuren, onnettoman tapahtuman jälkeen oli valtakunnan neuvosto koolla Riibehuusin suuressa ritarisalissa, ja monet kuninkaan uskollisimmista läänitysmiehistä ja ritareista riensivät sinne. Keskellä neuvotonta ja pelästynyttä valtakunnanneuvostoa seisoi Pohjoisalbingin kreivi Albert, yllään musta sota-asunsa ja kasvoillaan mitä syvimmän surun ja pelottomimman vihan ilme. Hänen vieressään seisoi kreivi Otto hehkuvin poskin ja käsi suonenvedontapaisesti pusertaen miekan kahvaa. Vanha arkkipiispa Antero istui äänetönnä ja kalpeana nojatuolissa, kyynelet himmeissä silmissään. Paitsi sitä raskasta surua, joka painoi hänen mieltään, rasitti kunnianarvoisaa vanhusta sen lisäksi myöskin vaikea ruumiillinen tuska. Parantumaton ihotauti oli pakoittanut hänen pyytämään eron, ja hän oli jo jonkun aikaa vain odottanut paavin suostumusta luopuakseen arkkipiispansauvastaan ja kokonaan eroittautuakseen ihmisten yhteydestä. Tämä suuri, yleinen hätä oli nyt kutsunut hänet tänne kapitulihuoneen yksinäisestä lukukammiosta. Hän istui yksinään pöydän päässä syviin ajatuksiin vaipuneena, apotti Gunnarin kävellessä vihasta säihkyvin silmin kiivaasti edes takaisin liuskakivilattialla.
"Hän elää! Hän elää! Kreivi Albert tietää sen!" kuiskasi toinen toiselle; ja kaikki odottivat jännityksellä mitä äsken saapunut sotapäällikkö puhuisi.
"Niin, hän elää, meidän herramme ja kuninkaamme elää", sanoi kreivi Albert vihdoinkin matalalla äänellä. "Minulla on varma tieto siitä. Hän on tuotu vaarallisesti haavoitettuna, mutta elävänä Meklenburgiin. Kaikkien arveluiden mukaisesti he nääntyvät prinssin kanssa nyt jossakin tuon paatuneen Henrik Borwinin vankilatorneista, ehkä Lentzenissä tai Lesnitzissä."
Yleistä osanoton huudahdusta seurasi syvä alakuloinen äänettömyys, ja silmänräpäyksen ajan vallitsi salissa haudanhiljaisuus.
"Jalot herrat ja tanskalaiset miehet", alkoi kreivi Albert taas puhua — "Tämä on kauhistuttava onnettomuus, ei koskaan ole suurempi onnettomuus kohdannut Tanskanmaata. Tuskin historia mainitsee tämän veroista tärisyttävää konnantyötä; senvuoksi tämä ennenkuulumaton rikos onkin lamauttanut meidät kauhulla ja pelolla. Mutta niin kauan kun Valdemar Seier elää, ja uskollisia Tanskan miehiä on olemassa, ei hätä ole toivoa suurempi — niin kauan kun on pisarakin uskollista ja rehellistä verta meidän suonissamme, olisi häpeä kysyä: mitä on Tanskan tehtävä vapauttaakseen ja kostaakseen suuren kuninkaansa? — Kaikkeen me olemme valmiit! — Minä näen sen teidän kasvoistanne, jalot Tanskan miehet! Me olemme valmiit kaikkeen, ei ole niin suurta uhria, ettemme me siihen kantaisi viimeistä ropoamme, viimeisen veripisaramme me olemme valmiit vuodattamaan" — —
"Kostoa! Kostoa!" huusivat läsnäolijat kuin yhtenä miehenä, ja kaikkien kädet kohosivat, ja kaikkien silmät säkenöivät.