"Eivät mitkään ajatukset omasta rauhasta, omasta onnesta ja menestyksestä, ystävistä ja sukulaisista, vaimosta ja lapsista — eivät mitkään suhteet, ei rakkauden eikä vihan — ei edes meidän oma ajallinen kunniamme, jos niin sattuisi, saa estää tästä hetkestä asti meidän käsivartemme voimaa, meidän henkeämme ja sieluamme antautumasta suuren kuninkaamme palvelukseen hänen suuressa hädässään ja onnettomuudessaan, — sen minä vannon, ja sen vannoo jokainen uskollinen tanskalainen minun kanssani! Ennemmin joutukoon maa ja valtakunta häviöön — ja ennemmin kuihtukoon kätemme, ja tanskalaisten uskollisuus ja miehuus joutukoon maailman pilkattavaksi — ennemmin kuihtukoon sydämemme, ja meidän silmiemme valo sammukoon iäisen kadotuksen yöhön — ennenkuin jätämme sen häpeän ja häväistyksen kostamatta, ja suuren herramme ja kuninkaamme muukalaisten valtaan ja häpeälliseen vankeuteen. — Siihen auttakoon meitä Jumala ja hänen pyhä sanansa."
"Amen!" sanoi arkkipiispa ja nousi — "Amen!" huusi apotti Gunnar. Kaikki vahvistivat tämän hirvittävän valan ja synkkä sotapäällikkö jatkoi: "Te vanhat, kunnianarvoisat herrat ja valtakunnan neuvosto, jotka ette enää miekalla ja keihäällä voi kostaa ja vapauttaa kuningasta! Hallitkaa te maata viisaudella, sill'aikaa kun minä ja jokainen tanskalainen mies, joka voi keihästä ja kilpeä kantaa, kuin yhtenä miehenä yhdistymme poistamaan tuon häpeätahran Tanskanmaan kunniasta. Me tahdomme kostaa tuolle kunniattomalle ritarille, me tahdomme oikeudenmukaisesti rangaista koko kristikunnan alhaisimman petturin, jonka vertaa maan päällä ei ole ollut, siitä asti kun se nielasi hirviön joka kavalalla suutelolla petti meidän taivaallisen herramme ja kuninkaamme! — Kuolema ja kirous Schwerinin kreivi Henrikille! Kuolema ja kirous hänen ystävilleen ja suojelijoilleen!"
"Kuolema ja kirous heille!" toistivat katkeroituneet ja kiihoittuneet ritarit.
"Eikä kyselkö mitenkä sen toteutamme!" jatkoi uljas kreivi Albert. "Tässä minä seison, petetyn kuninkaan ystävä ja sisarenpoika. Tässä seisoo urhoollinen serkkuni Otto, Lüneburgin kreivi; tanskalainen äiti on meidät molemmat synnyttänyt; Tanska on meidän syntymämaamme ja Tanskan suuri kuningas meidän sukulaisemme ja herramme. Me olemme hänen rinnallaan monta kertaa johtaneet Tanskan sotajoukot kunniaan ja voittoon, ja kreivi Henrikin ystävät, ruhtinaat ja keisarit ovat häveten paenneet Pohjoisalbingin rajoilta. Jokainen ritari ja mies joka nyt tahtoo taistella meidän lippumme alla kuninkaan vapauden ja Tanskan kunnian puolesta, hänet me otamme avosylin vastaan, ystävänä ja aseveljenä, vaikka hän olisi verivihollisemme. Tästä lähtien, siihen asti kunnes kuningas istuu vapaana ja kostettuna valtaistuimellaan, on meillä vain yksi verivihollinen, yksi viha ja yksi tahto: Vapaus Valdemar Seierille! Kuolema ja kirous hänen ystävilleen!"
Meluava hyväksymishuuto kajahti salissa.
Nyt astui lattian yli kookas ritari sininen teräspanssari yllä, kypäränsilmikko suljettuna ja valkoinen risti punaisessa kilvessään. Hän tervehti kokoontuneita jääden seisomaan kreivi Albertin vastapäätä. "Vapaus Valdemar Seierille! Kuolema ja kadotus hänen vihollisilleen!" sanoi hän lyöden auki kypäränsilmikkonsa. Riisen Kaarlo seisoi säkenöivin silmin peloittavan appensa edessä, ja synkän kreivin silmistä osui häneen salamoiva katse; ehdottomasti kreivin käsi puristautui miekankahvan ympäri. Mutta Kaarlo katsoi rohkeana ja rauhallisesti hänen ylpeisiin, katkeroituneisiin kasvoihinsa. "Ankara kreivi Albert! Minun entinen asemestarini ja herrani!" sanoi hän. "Te näette sen miehen silmienne edessä, joka odottaa kiroustansa teidän suustanne ja kuolemaa teidän voimakkaasta kädestänne. Minä annan teille ritarisanani siitä, etten minä tahdo välttää tuomiotanne ja kostoanne sitten kun sen aika joutuu. Mutta Jumala taivaassa ja teidän jalo, tanskalainen ritaristonne on kuullut teidän valanne ja ritarillisen sananne: Tästälähtien siihen asti, kunnes kuningas istuu vapaana ja kostettuna valtaistuimellaan, on meillä vain yksi tahto, yksi viha ja yksi verivihollinen!"
"Oikein, se on vannottu!" vastasi kreivi kolkolla äänellä ja kalpeni hillitessään suuttumustaan. "Mutta jos ette tahdo ärsyttää minua yli voimieni, Riisen Kaarlo", jatkoi hän äänellä, joka tuntui kuuluvan kuin maan alta — "niin sulkekaa kypäränsilmikkonne ja elkää näyttäkö minulle teidän vihattuja kasvojanne, ennenkuin minä autuuteni valaa rikkomatta koko maailman nähden voin rusentaa julkean otsanne."
Kaarlon silmissä kiilsi kyynel; mutta hän kumarsi ääneti ja sulki kypäränsilmikkonsa sekä palasi hiljaa hämmästyneiden ritarien joukkoon.
Yleinen äänettömyys seurasi; vasta muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli kreivi Albert toipunut ja voittanut entisen rauhallisuutensa. Vanha arkkipiispa Antero oli lähestynyt sanoakseen muutaman sovittavan sanan, mutta nähdessään sotapäällikön raudankovilla kasvoilla leppymättömän vihan ilmeen, hän liitti kätensä yhteen ja näytti rukoilevan; mutta hänen huuliltaan ei kuulunut ainoaa sanaa.
Kreivi Albert jakoi nyt lyhyesti ja vakavasti tarpeelliset käskyt päälliköille, johtajille ja ritareille. Jätettyään valtakunnanneuvostolle ja arkkipiispalle huolenpidon sotaveron lähettämisestä kansalle hän poistui kokouksesta.