Kreivi Albertin musta ratsu odotti levottomana linnanpihalla. Synkkä sotapäällikkö astui lujin, kiivain askelin alas linnan portaita. Hänen raskas sotamiekkansa kilahti kiviä vasten, ja hänen ankarasta katseestaan loisti suuren ja kamalan koston toivo. Hän hypähti satulaansa, ja nuori aseenkantaja, joka piteli oritta, hypähti syrjään, pelästyen sen rajuja liikkeitä. "Seis!" huusi kreivi äreästi, ja tulinen eläin seisoi liikkumattomana. "Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän ihmetellen avatessaan ja lukiessaan pienen viestikapulan, joka oli silkkilangalla kiinnitetty hänen satulaansa. Kreivi tuijotti kapulaan ja kalpeni: "Poika, kuka on käynyt hevosen luona?"
"Ei kukaan, ankara herra!" vastasi aseenkantaja vavisten. "Ei kukaan muu kuin eräs mielipuoli naisparka, joka äsken teitä kysellessään taputteli oritta. Hän poistui heti, enkä minä nähnyt minne hän meni."
"Helvetillinen ajatus!" mutisi kreivi ja ratsasti hitaasti linnanpihalta.
Kun Riisen Kaarlo astui ulos ritarisalista, antaakseen kreivi Albertin käskyn mukaan heti koota ja varustaa lippumiehistönsä, tunsi hän voimakkaan kädenlyönnin olkapäällään. Hän kääntyi, ja kreivi Otto seisoi hehkuvin poskin hänen edessään katsellen häntä ystävällisesti ja osanottavasti. "Uskollinen, kunnon Kaarlo!" sanoi Otto. "Emmekö enää koskaan voi tulla ystäviksi niinkuin ennen? Yhdistäähän onnettomuus nyt kaikkien sydämet ja kädet."
Kaarlo löi kypäränsilmikkonsa auki, ja hänen rehellisillä kasvoillaan oli syvän tuskan ilme; hänen sielussaan risteilivät kaikki vanhat muistot omituisen sekavien ystävyyden ja suuttumuksen tunteiden ohella. "Te olette ollut minulle hyvin rakas, kreivi Otto!" sanoi hän liikutettuna. "Ja, elävän Jumalan kautta, minä rakastan teitä vieläkin kuin omaa veljeäni. Tässä on käteni: siksi kunnes kuningas on vapaa ja kostettu, kunnes tämä suuren onnettomuuden aika on ohitse, olemme me ystäviä elämässä ja kuolemassa" — —
"Aivan oikein, uljas Kaarlo, elämässä ja kuolemassa!" toisti Otto ja puristi lämpimästi ja kiihkeästi hänen kättään.
"Mutta jos elävinä pääsemme tämän kuninkaan ja maan kovan koetusajan läpi", jatkoi Kaarlo, ja hänen kasvoillaan oli taas synkkä, intohimoinen ilme, "eikä kreivi Albertin leppymätön käsi ole saanut minua rusennetuksi — niin minä olen ritari ja veli, ja onnettoman sisareni kunnian puolesta minä taistelen teidän kanssanne elämästä ja kuolemasta. Ottakaa siitä pantiksi tämä minun ritarillinen hansikkaani!"
"Mitä? Oletko tosissasi, Kaarlo!" kysyi Otto. "Tahdotko matkia asemestariasi olemalla yhtä leppymätön ja itsepäinen kuin hän? Eikö tuo vanha, typerä juttu jo voi unohtua?"
"Ei, ylpeä Lüneburgin kreivi!" vastasi Kaarlo heittäen hansikkaansa hänen jalkoihinsa. "Ei ennenkuin häpeä on poistettu, ja se häväistys on tehty voimattomaksi, jolla te hurjassa ylimielisyydessänne loukkasitte puhdasta ja rehellistä ritarinimeä. Jos te olette mielestänne liian ylhäinen ja hieno vastaanottamaan halvan ritarin hansikasta, ja jos te kuninkaallisen syntyperänne nojalla tahdotte välttää minun loukatun kunniani puhdistamista, niin totta totisesti minä tahdon sinä päivänä, jona näen kuninkaan vapautettuna, julistaa teidät hänen ja koko Tanskan ritariston nähden kunniattomaksi ritariksi."
"Haa, kuolema ja kirous!" huudahti Otto ja tarttui kiivaasti hansikkaaseen. "Uskallatteko te näin puhua minulle! No, tulkaa siis heti! Teidän ei tarvitse hetkeäkään kauemmin epäillä, ettei Lüneburgin kreivi Otto uskaltaisi vastaanottaa teräshansikasta!"