"Sitä en ole milloinkaan epäillyt, uljas Otto!" vastasi nyt Kaarlo rauhallisena. "Ilman panttiakin minä uskon sinua. Mutta anna nyt minulle hansikkaasi niinkuin sinäkin sait minun, ja siihen asti kunnes aika joutuu, jolloin miekka, ratkaisee välimme niin, Pyhän Mikaelin kautta, sinun ei tarvitse kuulla ainoaakaan loukkaavaa sanaa huuliltani. Minä luotan myöskin siihen, että sinä et mainitse sitä nimeä, joka meidän välillämme olkoon kuolemantaistelun tunnussana! Siihen hetkeen asti olkaamme yksimielisiä aseveljiä, ja vaikka minä kaatuisinkin miekkasi kautta, säilyy ystävyyteni sinuun kunniani kanssa!"
"Omituinen haaveilija!" sanoi Otto leppyneenä, vetäessään hansikkaansa kädestään ja ojentaessaan sen hänelle. "Tuossa saat panttini! Minä lunastan sen milloin sinä vain tahdot. Mutta jos meidän todellakin täytyy taittaa niska toisiltamme, niin olet aivan oikeassa siinä, että se voi tapahtua muulloinkin, sillä nyt meillä on muutakin tekemistä." Sitten he syleilivät sydämellisesti toisiaan ja poistuivat käsitysten linnasta.
Vasta senjälkeen kun kreivi Albert ja nuo molemmat nuoret, kiivaat ritarit olivat poistuneet valtaneuvostosta, voi rauhallisempi ja vakavampi neuvottelu alkaa. Kreivi Albertin ja kaikkien ritarien kiihkoinen into vapauttaa ja kostaa kuningas katsottiin sekä turhaksi että vaaralliseksi.
"Minä sain aamulla salaisen viittauksen", sanoi arkkipiispa, "enkä minä tiedä onko se vihollisen tai ystävän lähettämä: tämä viestikapula oli rukouslavitsallani; minä pyydän teidän pitämään sen sisällön salassa, ettei minkäänlainen perätön huhu lamauttaisi kansan intoa kuninkaan pelastamisessa. Kuulkaa mitä siinä sanotaan!" Ja nyt hän luki ne samat sanat, jotka samanlaisessa viestikapulassa olivat pelästyttäneet kreivi Albertin: "Elä härnää sutta, niinkauan kun sinun kätesi on sen kidassa!"
Kaikki vaikenivat ja tuskallinen levottomuus kuvastui vanhojen herrojen kasvoilla.
"Tulkoon tämä varoitus joko viholliselta tai ystävältä", alkoi viimeinkin apotti Gunnar puhua, "niin me emme saa sitä ainakaan ylönkatsoa: kuningas ja hänen poikansa ovat hänen verivihollisensa vallassa. Jos tuo viekas petturi itse tällä varoitussanalla tahtoo sitoa kaikkien tanskalaisten kädet, niin on kuitenkin totta: vain yksi viittaus hänen kätyreilleen, ja silloin on Tanskan ylpeys ja viimeinen toivo menetetty. Vain pelkonsa keisaria ja toisia ruhtinaita kohtaan estää hänet murhaamasta, kuninkaallisia vankejaan. Minä neuvoisin senvuoksi, jalot herrat, että te viipymättä lähettäisitte pikaviestin tapahtuneesta rikoksesta keisari Fredrikille Capuaan, sekä hänen pojalleen, kuningas Henrikille Saksaan, vaatien heiltä avustusta. Sillä vaikka he salaisesti iloitsisivatkin meidän voittorikkaan kuninkaamme onnettomuudesta ja ehkä toivoivat siitä hyötyvänsä, niin täytyy heidän kuitenkin kunniansa säilyttääkseen ryhtyä asiaan, joka välittömästi koskee kaikkia voideltuja ja on rikos kaikkien laillisten kuninkaiden majesteettia vastaan."
Apotti Gunnarin myönnettiin olevan oikeassa. Mutta arkkipiispa arveli vieläkin tehokkaammaksi esittää asian paaville kaikessa kauhistavassa valossaan ja vaatia häntä jumalallisen virkansa nojalla julistamaan rauhan Herran voidelluille sekä murtamaan pannansäteellä hänen vankilansa.
Päätettiin seurata molempia neuvoja. Apotti Gunnar laati heti kirjeet keisarille ja hänen pojalleen. Hurskas arkkipiispa tarttui itse melkein nuorekkaan tulisesti kynään ja sommitteli kirjeen paaville esittäen mitä hehkuvimmin värein voittoisan Valdemarin suuret ansiot kirkon ja kristikunnan palveluksessa. Hän kuvaili Valdemarin kuninkaallisena ristiritarina, joka mahtavammin ja voimakkaammin kuin kukaan pyhän haudan puolesta taistelijoista oli lujittanut ja vahvistanut kirkon vallan Pohjolassa. Sitten hän kertoi kreivi Henrikin kunniattomasta ja törkeästä rikoksesta sillä voimalla, minkä hänessä herätti hänen rakkautensa kuninkaaseen ja hänen kauhistuksensa kreivi Henrikin menettelystä. Hän todisti, ettei Schwerinin kreivin käytöstä mitenkään voinut lieventää heikomman itsepuolustuksena ylivoimaista anastajaa ja pakollista lääninherruutta vastaan. Hän myönsi kyllä kuninkaan läänitysherruuden Schwerinissä perustuvan väkevämmän ylivoimaan ja aseonneen. Mutta samalla hän kuitenkin huomautti, että tämä oikeus oli saavutettu ritarilain mukaan avonaisessa ja rehellisessä taistelussa, eikä se ollut ainoastaan keisarin ja paavin vahvistama, vaan itse voitettu läänitysmieskin oli alistunut siihen uskollisuusvalallaan. Sitä valaa ei ainoakaan kristitty ritari ole oikeutettu omavaltaisesti rikkomaan. Hän todisti lopuksi, että kreivi Henrik sekä ritarikin että roomalaisen kirkontunnustuksen mukaan ehdottomasti oli tuomittava valapattoisena, kunniattomana ritarina ja jumalattomana petturina, koska hän, ilman kristikunnan pyhän isän vapauttamista valastaan, omavaltaisesti oli sen rikkonut, ja koska hän ilman muodollista sotajulistusta, jopa valheellisen ystävyyden nojalla, oli häpeällisesti pettänyt läänitysherransa ja kuninkaansa.
"Mutta jumalallisen totuuden nimessä!" sanoi hurskas arkkipiispa lakaten kirjoittamasta. "Minä en voi salata teiltä, hyvät herrat, sitä mikä kirjoittaessani joka rivillä tunkeutuu mieleeni, mutta josta minä en tahdo kirjoittaa pyhälle isälle. Niin totisesti, voimakkaampi ja vanhurskaampi käsi kuin Schwerinin kreivi Henrikin, on kohdannut meidän suurta mainehikasta kuningastamme. Samassa kun tuo viheliäinen turve vieritti kumoon suuren kuorman, kohtasi ankara Herran rangaistus jaloa sankarihenkeä, joka hurmautuneena suuruudestaan ja valtiasvoimastaan unohti korkeimman kunnian omansa tähden; mutta kuningasten tuomari on armahtavainen — elkäämme joutuko epätoivoon!"
Hän vaikeni ja sulki kirjeen.