"Oi, jospa olisin vielä voimakas ja terve!" huokaili hän luettuaan kirjeen ja annettuaan sen toisille. "Minun sanani ovat laimeat. Herra suokoon niille siunauksensa ja voimansa. Mikä olen minä, että tahdon pelastaa hänen voideltunsa? Olenko minä oikeutettu väistämään Herran rankaisevaa kättä kuninkaan pään päällä? Herra itse on rangaissut minut saastaisella taudilla, joka lamauttaa minun jalkani ja saattaa minut arvottomaksi astumaan Pyhän Pietarin valtaistuimen eteen puhuakseni herrani ja kuninkaani puolesta elävin ja hehkuvin sanoin. Kuka ottaa nyt viedäkseen pyhälle isälle tämän minun viimeisen rukoukseni hänelle ja kristikunnalle?"
"Minä, minä!" huudahti apotti Gunnar tulisesti ja hypähti paikaltaan. "Enhän ole läheskään niin arvokas tähän lähettilästoimeen kuin te, arvoisa Herra. Onnettomassa taudissannekin, josta huokailette, te olisitte kuitenkin tuhat kertaa puhtaampi kuin minä Pyhän Pietarin valtaistuimen edessä. Ainoastaan rakkauteni isänmaahan ja kuninkaaseen uskallan asettaa teidän rinnallenne. Jos Jumala ja pyhä neitsyt sen suovat, niin ei minulta puutu voimakkaita eikä sattuvia sanoja, silloin kun on kysymyksessä kuningas Valdemarin vapaus ja pelastus. Uskokaa minulle kirjeen vienti, arvoisa herra! Vielä tällä hetkellä minä lähden täältä, enkä minä lepää, ennenkuin olen nähnyt pyhän kaupungin! Enkä minä palaa Tanskaan enkä teidän hurskaiden kasvojenne eteen, ennenkuin minä, samoinkuin teidän uljas veljenne aikoinaan, voin kohdata kuningas Valdemarin verivihollisen taivaallinen salamansäde mukanani, sillä minä rusennan hänet, vaikka hän seisoisi korkeimman alttarin edessä!"
"Ainoastaan teille, apotti Gunnar!" vastasi arkkipiispa, "me voimme uskoa toivorikkaimmin ja suurimmalla luottamuksella tämän viestin. Menkää Jumalan nimeen! Herran enkelit olkoot mukananne tällä vaarallisella matkalla! Ehkä te ette enää näe minun kasvojani tässä maailmassa, mutta jos nerokkaasti toimitatte tämän työn, kiitän ja ylistän minä teitä siitä, kun kohtaamme toisemme taivaallisen valtaistuimen edessä viimeisenä tuomiopäivänä. Rauha olkoon teille!"
Näin sanottuaan hän ojensi apotille kirjeen tehden kolmella sormellaan siunauksen merkin häntä kohti kuitenkaan koskematta häneen.
Apotti Gunnar polvistui ja lausui liikutettuna tavanmukaisen kaavakkeen: "Kuolemaan!" [in articulo mortis] ja aikoi tarttua hurskaan arkkipiispan käteen painaakseen sen huulilleen; mutta arkkipiispa veti äkkiä pois kätensä: "Elä kosketa minuun!" sanoi hän surumielisesti ja tuskallisesti: "Elkää antako minun onnettoman tautini tarttua teihin ja estää teidän pyhää retkeänne! Minä toivon hänen kauttansa, joka spitalisetkin parantaa, että minä, kun me taas tapaamme, voin silloin ojentaa teille puhtaamman käden ja antaa teille veljessuudelman armiaan Isämme valtaistuimen juurella. Herra olkoon meidän ja kaikkien teidän kanssanne!" Näin sanottuaan hän purskahti itkuun, peittäen kunnianarvoiset kasvonsa piispanvaippaansa ja kumartui yhteenliitetyin käsin pöytää vasten rukoilemaan.
Apotti Gunnar nousi hyvin liikutettuna ja poistui kiireesti arkkipiispan ja äänettömän, vakavan valtaneuvoston luota.
Ennen tunnin kuluttua voimakas ja innokas Gunnar apotti ratsasti Riibestä lukuisan aseenkantajajoukon saattamana, mukanaan ritari Juhana Ganz ja herra Niilo Mule, joiden piti viedä kirjeet keisarille ja hänen pojalleen.
KYMMENES LUKU.
Yhdeksäntoista pitkää kuukautta oli melkein kulunut, ja monet ihmettelivät, ettei vieläkään ollut ryhdytty ratkaiseviin toimiin kuninkaan ja hänen poikansa vapauttamiseksi. Koko kansaan oli levinnyt lamauttava pelko siitä, että kreivi Henrik ryhtyisi vieläkin väkivaltaisempaan rikokseen. Kreivi Albertin ankarat käskyt, kreivi Oton raju kiivaus ja Riisen Kaarlon väsymätön toimeliaisuus eivät kyenneet voittamaan tätä yleistä pelkoa, joka sai urhokkaimmatkin ritarit aroiksi ja epävarmoiksi, vieläpä lamauttaen sotapäälliköiden ja kuninkaan läheisempien miesten innon. Neuvottomuus kuvastui kaikkien kasvoilta, itse kreivi Albert epäili salaisesti ryhtyä tuohon ratkaisevaan toimenpiteeseen, jota hän kuitenkin alati näytti kiirehtivän.
Kuninkaan poissaololla, ja maan hallinnon hajaannustilalla oli pian huolettavat seuraukset. Kaikilla aloilla, mistä voimakas ylempi hallinto puuttui, huomattiin turmiollista velttoutta. Merirosvot, joita ei miesmuistiin oltu nähty Tanskassa, tulivat nyt rohkeimmiksi, ahdistellen rannikoita nälkäisten kaarneiden tavoin niinkuin ennen kansalaissotien onnettomina aikoina, Sven Grathen hallitessa. Metsät olivat täynnä rosvoja ja ryöväreitä. Talonpoikien karja anastettiin laitumilta, luostareitakin ahdisteltiin ja rosvottiin. Maan sisäinen turvallisuus vaati kaksinkertaisen ponnistuksen ja tarkkaavaisuuden. Sotilaitten, jotka olivat kokoontuneet kreivi Albertin lipun ympärille, täytyi usein kiirehtiä sen luota rosvoja hätyyttelemään ja ottamaan kiinni rikoksellisia. Valtionrahasto oli tyhjennetty, ja kansa, joka oli köyhtynyt niin monissa sodissa, ei voinut suorittaa sotaveroa.