Oli surullinen jouluaatto vuonna 1224. Kaarisenkartanossa istuivat linnan asukkaat hiljaisina ja alakuloisina takkavalkean ympärillä, eikä edes Thorgeir Danaskjald löytänyt kanteleestaan yhtään säveltä, jolla olisi voinut ilahduttaa itseään tai muita.
Tuon onnettoman kevätillan jälkeen, jolloin ritari Kaarlo jätti heidät, oli heille samoin kuin kaikille tanskalaisille saapunut vain mitä pelottavampia ja huolestuttavimpia sanomia. Tuo suuri, yleinen maasuru kuninkaan ja prinssi Valdemarin vankeudesta näytti myöskin täällä syrjäyttäneen kaikki muut surut ja huolet. Julkisena tunnettuna tapauksena tiedettiin täälläkin miten kreivi Albert, tästä yhteisestä, suuresta hädästä huolimatta, oli vastaanottanut uskaliaan vävynsä, ja Rigmor-rouva näytti nyt luopuneen kaikista sovinnontoiveista. Kaarlo ei ollut nähnyt vaimoaan eikä lapsiaan tuon illan jälkeen. Hän seurasi ankaraa sotapäällikköä ääneti ja uskollisesti, kypäränsilmikko suljettuna, ollen väsymätön täyttäessään kaikki ne toimet, jotka olivat uskotut hänelle kuninkaan ja maan puolustuksessa. Isä Saxon koulussa nuori ritari oli oppinut sen taidon, joka niihin aikoihin vielä oli harvinainen eteviin millekin ritareille: hän kirjoitti sujuvasti kuin pappi, eikä ollut siten aivan eroitettu Rigmoristaan. Vanha Martti oli kylläkin hidas, mutta uskollinen ja varovainen rakkausviestien kulettaja, ja Kaarisenkartanon hiljaisen jouluillan vieton iloksi hän oli tuonut tervehdykset ja kirjeet nuorelta isännältään. Palkaksi hän senvuoksi istuikin takan ääressä kauniin emäntänsä vieressä ja hänen täytyi herransa sijasta, tervetulleena vieraana, tyhjentää viinipikarinsa ja aterioida rakkaan isäntäväkensä joulupöydässä.
Kaarlon kirje oli kirjoitettu Odenseessa, ja siinä puhuttiin niinkuin aina enimmäkseen kuninkaasta sekä niistä toimenpiteistä, joihin oli ryhdytty kuninkaan vapauttamiseksi. Hän kertoi kirjeessään ankaran, väsymättömän kreivi Albertin vihdoinkin koonneen sotajoukon, kulkien nyt Hampuria kohti. Hän oli synkkä ja äänetön kuten aina; ei kukaan aavistanut hänen aikeitaan; hän lähetteli usein sanansaattajia viemään kirjeitä ja toimittamaan salaisia asioita. Kaarlolle hän oli uskonut tärkeän sanansaattajatoimen kuninkaan uskollisille miehille Fyenillä ja sen pienemmillä saarilla. Parin päivän kuluttua Kaarlo palaisi takaisin pääjoukkojen luo. "Kreivi Henrik pelkää meitä", kirjoittaa hän edelleen, "hän vapisee mahtavan vankinsa tähden — ei mikään vankila ole hänelle kyllin varma. Kuningas ei ole enää Lesnitzin ahtaassa, pyöreässä vankilatornissa. Oi Rigmor!" kirjoitti tässä osanottavainen ritari, ja käsiala oli epäselvä ja vaikea lukea. "Siellä ei suurella kuningas Valdemarilla ole kuin kuuden jalan suuruinen huone vihaansa purkaakseen — ja ennen oli kokonainen kuningaskunta hänen suurelle sielulleen liian ahdas. Eikö jokainen uskollinen ja rehellinen sydän pakahdu suuttumuksesta ja häpeästä. Siten tuo katala juhtasielu kostaa vangitulle leijonalle! Ei edes tuo ahdas, lujasti varustettu häkki ollut kyllin varma petturin mielestä. Elben eteläpäässä olevaan Dannebergiin, lujaan ja luoksepääsemättömään rosvolinnaan, on nyt Tanskan ylpeys ja toivo suljettu. Puhutaan keisarin väliintulosta; mutta ei kukaan luota häneen; he ovat kaikki pettureita." Kirje päättyi innokkaasen rukoukseen onnettoman kuninkaan puolesta, sekä siunatessaan lopuksi Rigmoria ja lapsiaan kirjoittaja ilmaisi siinä mitä voimakkaimmin hillityn jälleennäkemisen ikävän ja salaisen pelon heidän turvallisuudestaan. Hän pyysi Rigmoria ja Thorgeiria noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta sekä pitämään linnan tarkasti sulettuna kuin ankarimman sotatilan aikana. Hän tuntui sillä varoittavan heitä ryöväreistä ja rosvoista. Lopuksi hän lisäsi vielä, että kreivi Albertin äänettömyys heidän asioistaan oli aivan hirvittävä.
Rigmor oli antanut sytyttää lampun ja luki kirjeen vielä uudelleen. Hän istui kauan ääneti pergamentti kädessään; sitten hän äkkiä nousi ja syleili lapsiaan harvinaisen kiihkeästi. Pikku Albert istui Thorgeirin polvella, ja hänen ilonansa oli heläytellä epävireisiin joutunutta kannelta. Pieni Hedvig istui nukkuen jakkaralla, pää hiljaisen Margareta neidon sylissä. Äidin kiihkeästä syleilystä hän säpsähtäen heräsi ja alkoi itkeä, mutta soma Margareta neito helisteli hänelle avainnippuaan, ja herttainen lapsi oli taas heti iloinen.
"Näinä rauhattomina aikoina, hurskas Margareta, sinä olisit hänelle melkein parempi äiti kuin minä!" sanoi Rigmor. "Minä ihailen myöskin teidän kärsivällisyyttänne, hyvä Thorgeir! Ettehän toki anna tuon vallattoman pojan aivan rikkoa kanneltanne?"
"Sellaisena se parhaiten soveltuu niihin lauluihin, joita nyt laulan!" sanoi Thorgeir alakuloisena. "Ei sentään", jatkoi hän, luoden hellän katseen Kaarlon ja Kristinan kauniiseen sisareen ja näytti häpeävän alakuloisuuttaan. "Jos Margareta neiti voi hurskaasti ja kärsivällisesti veisata virsiä teidän arvoisan anoppinne kanssa, ja vanha Martta äitikin voi rauhallisesti kertoa satuja lapsille, niin voinen kai minäkin laulaa toivorikkaita lauluja tänä ahdistuksen aikana, ainakin juhlallisena jouluiltana, jolloin koko maailma iloitsee suuresta Lunastaja-kuninkaasta."
"Aivan oikein, kunnon Thorgeir", sanoi Rigmor, "laulakaa meille hurskas, rauhallinen joululaulu, ennenkuin menemme levolle tänä iltana! Kyllä olemme saaneet tarpeeksi asti kuulla valituslauluja. Niin kauan kuin kansa vain kädet ristissä suree, ei kuningas Valdemaria vapauteta vankeudesta."
"Totisesti, te saatatte meidät kaikki häpeään, jalo rouva!" sanoi Thorgeir sydämellisesti ja nousi. "Seisoessanne tuossa edessäni te näytätte melkein sankarittarelta. Sill'aikaa kun minä laulan surulauluja, ja koko Tanska vaikeroi, on teillä tuhannen uskaliasta ajatusta, ja te olette tuhannella eri tavalla tahtonut pelastaa kuninkaan."
"Vahinko vain, että ne ovat ainoastaan ajatuksia ja kauniita unelmia!" vastasi Rigmor. "Ilmalinnoja kykenemme kaikki rakentelemaan; mutta mitä voi tehdä silloin kun minun voimakas läänikään ei uskalla liikahtaa peläten tekevänsä pahan pahemmaksi? Oletko sinä nähnyt Dannebergin linnan, vanha Martti?"
"Olen kerran autuaan herra vainajani kanssa kulkenut sen ohitse", vastasi Martti. "Se on kuin kotkanpesä vuoren huipulla, joka äkkijyrkästä kohoaa Elbestä, eikä sinne kissakaan kiipeä. Mutta jos tunnen oikein mustan kreivi Henrikin, niin ei hän jätä kuningasta sinne kovinkaan kauaksi aikaa, nähtyään teidän ankaran herra isänne meidän sotajoukkomme etunenässä Elben toisella rantamalla."