"Onko hänellä vielä muitakin vankilaluolia ja ryövärilinnoja?"
"Voi varjele! Niistä hänellä ja hänen ystävillään ei ainakaan ole puutetta, jalo rouvani! Pahin niistä kaikista lienee kuitenkin hänen oma kirottu koiranluolansa Schwerinin linnantornissa; se on kuuluisa kautta koko Saksanmaan. Hän on rakennuttanut tornin niin lujaksi, ettei perkelekään sitä valloita; se onkin ollut helppoa: sillä se on saarella, ja sitä on melkein mahdoton lähetä."
"Mutta minun isäni on kuitenkin kerran osoittanut, ettei se ole mahdotonta!" vastasi Rigmor rohkeasti. "Mutta sano minulle, Martti!" kysyi hän oltuaan ensin pitemmän aikaa vaiti. "Näittekö te tänne tullessanne rosvoja, sanotaan niitä vilisevän joka taholla?"
"Kyllä minä kuulin niistä puhuttavan, jalo rouva, mutta itse minä en nähnyt mitään. Kyllä minä olisinkin antanut heille sellaisen kyydin miekallani, että he olisivat maanneet otsa rusennettuna murskaksi. Muuten minä kehoittaisin teitä pitämään linnaa tarkasti suljettuna, ja elkää te Margareta neidin kanssa menkö kovinkaan kauas ilman vartijoita. Sillä, suokaa anteeksi suora puheeni, tuo typerä roistojoukko kuuluu mielivän melkein enemmän kauniita rouvia ja neitosia kuin karjaa, kultaa ja vanhaa luostariviiniä."
Rigmor hymyili; mutta Thorgeir Danaskjald kuunteli totisen tarkkaavasti. "Siten eivät meidän varovaisuustoimenpiteemme kuitenkaan olleet niin turhia, kuin te väitätte, jalo Rigmor rouva!" sanoi hän miettivästi. — "Eikä minun tarvitse hävetä ollessani täällä Kaarisenlinnan päällysmiehenä suojelemassa näitä jaloja naisia, silloin kun muut ritarit ja sotilaat kokoontuvat kreivi Albertin lipun ympärille."
"Minä olen kauan säälinyt teidän asemaanne täällä", vastasi Rigmor rouva. "Minä en itse puolestani usko vaaraa täällä kovinkaan suureksi, ainakin omasta puolestani voisin vapauttaa teidät lupauksestanne. Sekä linnanvouti että talonmiehet voivat pitää linnan suljettuna: olisi paljon tärkeämpää, että te nyt laulaisitte sotalauluja miehille kuin surulauluja naisille."
Mutta Rigmor katui heti sydämenpohjasta näitä loukkaavia sanojaan ja ojensi punastuen Thorgeirille kätensä. "Jalo, uljas Thorgeir!" sanoi hän lämmöllä. "Vaikka näytänkin kiittämättömyydellä palkitsevan teidän uhrauksianne tähteni, niin minä siunaan kuitenkin teitä viattomien lasteni puolesta, joille te olette melkein isää hellempi. Heidän ja tämän aran neitosen tähden minä kuitenkin pyytäisin teitä pitämään lupauksenne ja jäämään Kaarisenkartanoon siksi kunnes Kaarlo palaa takaisin."
Thorgeir suuteli ääneti hänen kättään. Hän tunsi lupauksensa sitovan itseään, ja vieläkin enemmän pidätti häntä Margaretan hellä ja ujo katse.
"Siis te jäätte?" kysyi Rigmor-rouva. "Tietysti, jalo rouva! Jos en voikaan kilpailla mainehikkaiden sankaritöiden ritaripalkinnoista, enkä innostaa sotilaita laulullani, mihin ehkä kykenisin, niin voinen kuitenkin täältä levittää lohdutusta ja uskallusta kansaan, eikä kukaan ole oikeutettu sanomaan, että minä en pitänyt sanaani vaan jätin ne, jotka olivat uskotut minulle hädässä."
Tähän selitykseen oli Rigmor tyytyväinen, mutta hän ei sietänyt Thorgeirin juhlallista puhetapaa. Hän ivaili ja nauroi taas viisasten miesten varovaisuutta, kiusaillen Thorgeiria tavallisuuden mukaan sillä väitteellä, ettei rakastuneesta runoilijasta ollut naisten suojelijaksi. Mutta säälien punastuvaa Margaretaa hän aloitti heti toisen keskustelun, ja pian vallitsi jotenkin iloinen mieliala. Nuori, oikullinen emäntä sai monta hauskaa pilanaihetta Margareta neidon ja vanhan Martan ryöväripelosta. Hän innostutti kasvattiäitinsä kertomaan vanhoja rosvojuttuja; kun sitten vanhan imettäjän ja Margareta-neidon jännitys oli ylimmillään, hypähti Rigmor äkkiä ylös huutaen: "tuolla he ovat!" nauraen heille sydämenpohjasta saadessaan heidät pelästyksestä kirkaisemaan. Mutta Rigmor muuttui usein kesken iloaan totiseksi, ja illalla lasten maata mennessä hän oli harvinaisen liikutettu; pantuaan lapsensa nukkumaan heidän pienoisiin korivuoteisiinsa hän palasi makuuhuoneesta kyynelsilmin.