"Minun äitipuoleni lausuu teidät tervetulleeksi, jalo herra! Hän on vastaanottanut teidän arvoisan kirjeenne ja odottaa teitä minun sisarieni kanssa ritarisalissa." Näin tervehti kreivi Albertia vanhin näistä ritareista, pitkä, vanhanpuoleinen herra, joka esiintyen hyvin kohteliaasti ja arvokkaasti oli kuitenkin liikkeissään ja kohteliaisuuksissaan jotenkin hidas ja jäykkä. Ritari oli herra Niilo Mule, Esbern Snaren ja hänen ensimäisen vaimonsa Hulfridin vanhin poika. Hän oli ollut Valdemar I:sen tallimestari ja eli nyt aikansa palvelleena hoviherrana enimmäkseen hiljaa ja eristettynä läänitystiluksillaan.
Hänen veljensä marsalkka Juhana ojensi tuttavallisemmin ja yksinkertaisemmin kreivi Albertille kätensä, ja pyysi hänen ja piispan tyytymään talon halpaan asuntoon. Hän oli myöskin pitkä ja kookas mies, mutta teräväpiirteinen ja jotensakin vanhan näköinen. Hänen ulkonainen esiintymisensä oli silmiinpistävän yksinkertaista, joten hänen ulkomuotonsa teki melkein köyhtyneen ritarin vaikutuksen, vaikka hän omisti suunnattomat tilukset ja oli yksi maansa rikkaimpia miehiä. Kuninkaan marsalkkana hän oleskeli tavallisesti Riiben hovissa, mutta kaksinkertainen perhejuhla oli koonnut kaikki Esbern Snaren pojat Seebyn kartanoon, missä Helena-rouva vietti tyttärensä Ingeborgin ja tytärpuolensa Cecilian kihlajaisia nuorten ritarien Pietari Strangenpojan ja Antero Gronpojan kanssa.
Nämä molemmat nuoret ritarit vastaanottivat myöskin hyvin kohteliaasti ylhäiset vieraat. Esbern Snaren kolmas poika pieni, paksu Absalon Belg, nosti Rigmorin vaunuista ja vei hänet muun seurueen mukana parvekesaliin.
Siellä astui Helena-rouva tyttärensä ja tytärpuolensa kanssa vieraita vastaan. Hän oli koristettu kuin ruhtinatar, tummanruskeilla hiuksilla oli otsakoriste kimaltelevista jalokivistä. Hänellä oli yllään tulipunainen, avokaulainen silkkipuku, joka oli kultatähdillä kirjailtu. Hän oli melkein yhtä nuoren näköinen kuin hänen viisitoistavuotias tyttärensä hänen oikealla puolellaan. Ingeborg-neito oli hyvin äitinsä näköinen, hänellä oli vain vaaleampi tukka ja hieman hienommat kasvonpiirteet. Hän näytti myöskin vähemmän tietävän kauneudestaan kuin äiti; yksinkertaiseen pukuunsa, joka tuskin oli hänen itsensä valitsema, näytti hän kuitenkin pukeutuneen erityisen huolellisesti. Hänen korkeakauluksisessa ruskeassa nutussaan ei ollut kultakoristeita, ja hänen yksinkertainen hopeahuntunsa oli kiinnitetty hiuksiin ilman helmiä tai kalliita kiviä eikä hän ensi katsannolta vaikuttanut suinkaan yhtä häikäisevästi kuin äitinsä. Mutta pulskan Pietari Strangenpojan säteilevistä silmistä voi kuitenkin heti nähdä, että tyttö oli hänen sydämensä valittu.
Vielä vähemmän koristeltuna ja ilman kaikkia kauneuden vaatimuksia esiintyi tytärpuoli, hiljainen, vaatimaton Cecilia, yllään teräksenharmaa, mustareunainen puku, ja hän näytti aivan häviävän loistavan äitipuolen rinnalla. Hänen rauhalliset, siniset silmänsä ja tasainen, miellyttävä olentonsa näytti kuitenkin tehneen vastustamattoman vaikutuksen suoraan ja rehelliseen, mutta hiukan yksinkertaiseen ja kömpelöön Antero Gronpoikaan.
Helena-rouva vastaanotti kreivi Albertin ja Pietari-piispan hyvin lempeästi ja ystävällisesti, mutta kuitenkin jonkinlaisella itsensä alentavalla kohteliaisuudella, mikä on ylhäisille ominaista, ja mikä paremmin olisi sopinut kuningattarelle kuin ritarirouvalle. Hän ei koskaan voinut unohtaa olevansa ruhtinaallista verta; ja sille, joka ei tätä tiennyt tai joka näytti sen unohtaneen, osasi hän hienolla viittauksella huomauttaa olevansa herttua Guttormin tytär Ruotsista.
Seitsemäntoistavuotiaana hän oli isänsä tahtoa noudattaen mennyt naimisiin urhoollisen ja kuuluisan, mutta jo silloin harmaapäisen Esbern Snaren kanssa, joka siihen aikaan oli Tanskan mahtavimpia miehiä, ja joka Absalonin ja ritari Sunon kanssa oikeastaan hallitsi maata alaikäisen Knuut kuudennen holhoojana. Helena oli Esbernin kolmas vaimo ja oli hänen vanhoilla päivillään lisännyt tämän lukuisaa perhettä Ingeborg-tyttärellä. Vielä vanhana säilytti Esbern iloisuutensa ja vilkkautensa, mutta ensimäisen puolisonsa kuoltua hän muutti pois rakkaasta Kallundborgista ja asettui asumaan Seebyn kartanoon, missä eivät mitkään muistot onnellisimmista päivistä hänen mieltään samentaneet. Se ruhtinaallisen loistava elämä, jota hänen vaimonsa siellä ylläpiti, näytti myöskin huvittavan ja tyydyttävän häntä. Suuret herrat ja ruhtinaat olivat siellä usein kunnioittaneet häntä läsnäolollaan, ja nuori Valdemar kuningas, joka silloin oli Eteläjyllannin herttua, oli usein viipynyt muutamia päiviä hänen talossaan ja huvitellut hänen kanssaan metsästyksellä. Nuorta, kaunista ritarinrouvaa oli salaisesti miellyttänyt se huomaavaisuus ja ritarillinen kohteliaisuus, jolla iloinen herttua oli häntä kohdellut, — Helena-rouvan ystävät uskoivat hänen itsensä varomattomilla puheillaan olleen syypään siihen loukkaavaan huhuun, joka senjälkeen levisi hänen salaisesta ja luvattomasta yhteydestään herttua Valdemarin kanssa. Tämä huhu sai vielä lisävirikettä senkautta, että vähän sen jälkeen kun Esbern Snare niin onnettomasti oli pudonnut portaista ja siten päättänyt uljaan sankari-elämänsä, hänen nuori vaimonsa oli synnyttänyt poikansa Knuutin, jonka moni sanoi olevan huomattavasti nuoren herttuan näköisen. Olipa niitäkin, jotka väittivät hänen vanhan aviomiehensä rapuista putoamisen olleen keksityn onnettomuustapauksen, joka peitti kammottavan rikoksen, minkä suhteen ei uskottu nuoren lesken olevan kovinkaan tietämättömän. Pian alettiin kansan kesken jutella, Seebyssä kummittelevan vanhan herran kuoltua, sekä paholaisen olleen osallisen hänen äkilliseen kuolemaansa tai ehkä oli omassa persoonassaan vienyt hänet sieltä. Näistä puheista, jotka olivat niin alentavia urhoollisen sankarin muistolle, syytettiin myöskin Helena-rouvaa, ja sanottiin hänen itsensä levittäneen ne, muka siten salatakseen oman rikoksensa kuuluisan miehensä häpeällä. Huhut hänen salaisesta yhteydestään Valdemarin kanssa, tulivat viimeinkin monelle epäämättömän varmoiksi, kun Valdemar, vähän valtaistuimelle nousunsa jälkeen, ei ollut epäillyt kuningasmatkallaan Själlannissa pikimältään poiketa vierailemaan Seebyn kartanon nuoren lesken luo. Täällä hän kiitollisena muistellen Esbern Snaren isänmaalle tekemiä suuria palveluksia, oli antanut Helena-rouvalle kuninkaallisen lupauksen, että hänen pienelle pojalleen, joka silloin vielä lepäsi kehdossa, annettaisiin aikaa myöten herttuakunta läänitykseksi.
Kreivi Albert tiesi kyllä, mitä yleisesti puhuttiin Helena-rouvasta ja kuninkaasta. Mutta hän oli niin vakuutettu näiden huhujen perättömyydestä, että hän juuri häväistylle rouvalle osoittamallaan huomaavaisuudella tahtoi masentaa panettelun voiman. Jos ei hänellä olisi ollut tätä varmaa vakaumusta, niin hän olisi ankarana ja kunniallisena ritarina ylenkatseellisesti ratsastanut hänen linnansa ohitse ja ehkä liidulla vetäissyt häpeämerkin portin päälle, niinkuin ankarimpien ritarien oli tapana tehdä, ratsastaessaan huonomaineisen paikan ohi. Mutta tämän hänen käyntinsä tarkoituksena oli etupäässä uhmailla tuota väärää huhua ja hän tahtoi samalla näyttää tanskalaisille ritareille olevansa valmis taistelemaan kenen kanssa hyvänsä, sekä kuninkaansa ja jalon Helena-rouvan kunnian, että myöskin sen kuuluisan ritarisuvun tahraamattoman nimen puolesta, johon Helena kuului. Sinne matkustaessaan hänellä oli ollut tämän johdosta kiivas väittely Pietari-piispan kanssa, joka Helena-rouvan käytöksen johdosta, kuitenkaan uskomatta häntä syylliseksi niihin julmuuksiin joista häntä syytettiin, oli lausunut tuon vanhan, niin usein käytetyn sananparren: ei savua ilman tulta.
Kun ensimäiset, jotensakin jäykät kohteliaisuustervehdykset olivat suoritetut, allekirjoitti Helena-rouva myötäjäissopimuksen, jonka muutamat läsnäolevat nimikirjoituksillaan todistivat ja vahvistivat sinettisormustensa vahasineteillä. Siinä rikas leskirouva luovutti rikkaan Kallundborgin linnan kaikkine komeuksineen tyttärellensä Ingeborgille ja hänen tulevalle miehelleen, sekä Terslosen kartanon tytärpuolelleen Cecilialle ja hänen sulhaselleen. Senjälkeen tämä nuorten kihlaus vahvistettiin juhlallisesti linnankappelissa, missä sormukset vaihdettiin ja pidettiin lyhyt rukous.
Kun näin perhejuhlan tärkein osa oli suoritettu, vei ritarinrouva ylhäiset vieraansa ruokasaliin, missä naiset ja herrat järjestyivät parittain arvonsa mukaan. Siellä juhlallinen mieliala ja jäykät hovitavat unohtuivat iloisessa ja vapaassa seurustelussa. Täällä Helena-rouva loisti tiedoillaan ja virkeydellään. Herkkä Pietari-piispa unohti iloisessa seurassa sekä surunsa rakkaan Saxon kuolemasta, että epäsuotuisan ajatuksensa kauniista emännästä. Itse ankara, totinen kreivi Albert näytti olevan harvinaisen iloisella tuulella.