"Tehän olette hiljan käynyt Riibehuusissa, kreivi Albert!" sanoi Helena kääntyen vierustoverinsa puoleen, kun vihdoinkin yleinen, vilkas keskustelu oli hetkeksi hiljennyt. — "Mitenkä kuningas siellä voi puolileskeydessään? Ei suinkaan hän allapäin sure morsianta, jonka on vain muiden silmillä nähnyt? Hänen viimeksi täällä käydessään", jatkoi kreivitär, oikasten itsensä vieläkin suoremmaksi, "näytti keisarillinen lankous olevan hänelle vain valtioasia, mihin ei pää eikä sydän olleet osallisia. Prinsessa Marian kuolema oli vain pettymys hänen valtiollisissa laskelmissaan."
"Minä en ole pitkiin aikoihin nähnyt kuningasta tyytyväisempänä", vastasi kreivi, joka viinin ja iloisen seurustelun vaikutuksesta oli vähemmän varovainen ja umpimielinen kuninkaasta puhuessaan kuin tavallisesti. "Tuo kihlaus oli varmasti uhri, jonka hän solmi valtiotaidon pakottamana, ja tanskalaisten aivan kohtuudella vaatiessa kuningatarta. Mutta tuo uhraus on hänen kuitenkin kerran tehtävä, ja se vapaus, josta hän nyt luultavasti iloitsee, ei kestäne kovinkaan kauan. Valitettavaa on", lisäsi hän, "ettei näin rakastettava herra voi antaa sydämensä äänen määrätä tulevaa kuningatarta valitessaan."
Itserakas hymyily Helena-rouvan kasvoilla näytti kreivi Albertin mielestä ilmaisevan, ettei tämä pitänyt kovinkaan mahdottomana kerran itse päästä Tanskan kuningattareksi. Ja äkkiä hänelle selvisi mistä nuo solvaisevat huhut olivat johtuneet. Vaikka hän huomasikin, ettei Helena-rouva ollut vapaa ylpeistä ja turhista unelmista, niin hän uskoi kuitenkin täysin varmasti hänen olevan syyttömän kaikkeen siihen mistä häntä soimattiin.
Helena käänsi kuitenkin äkkiä keskustelun toisiin asioihin, kysymällä olivatko uudet sotahuhut tosia. Puhumatta sen enempää uudesta sotaretkestä, kuin minkä siellä kaikki jo tiesivät, osasi kreivi Albert pian innostuttaa kaikki ritarit heidän nuoren kuninkaansa rohkeista aikeista. Tämän mielialan vallitessa hän kehoitti jalon Esbern Snaren poikia ja heidän tulevia lankojansa seuraamaan häntä Riibeen, minne kuningas oli koonnut urhoollisimmat miehensä ympärilleen.
"Ankara herra ritari!" keskeytti Helena-rouva hänet. "Tahdotteko pelottaa minut ja minun tyttäreni kuoliaiksi, ryöstämällä yhtaikaa täältä meidän kaikki miehekkäät ritarisuojelijamme. Luulenpa Teidän ja kuninkaan aikovan valloittaa koko maailman, ja silloin saavat naiset täällä Tanskassa puolustaa itse itseään. Tosin meillä sukupuolemme puolustukseksi on Inge-rouvan ja ylpeän Ingfridin uljas esimerkki muistossamme. Kyllä me tyttärieni kanssa uskallamme porata muutaman laivan upoksiin, jos siten voisimme auttaa maata ja kuningasta. Mutta me emme myöskään ole amatsooneja [naissotureja], ja jos ei taloon jää ainoatakaan miestä niin me kuolemme, jos ei juuri pelosta niin ainakin ikävästä."
"Te suotte meidän sukupuolellemme liian suuren kunnian, jalo rouva!" vastasi kreivi Albert "Lähinnä velvollisuuttaan isänmaata ja kuningasta kohtaan, varmaankin jokainen kohtelias tanskalainen ritari pitää suurimpana kunnianaan voida ilahduttaa teitä ja teidän jaloja tyttäriänne naistuvassa, varsinkin palatessaan voittajana taistelusta", mihin hän lisäsi hiukan terävästi, "ja osoitettuaan ansainneensa kaunottarensa kunnioituksen."
"Minä seuraan teitä Riibeen" sanoi ritari toisensa jälkeen.
Helena rouva huomasi asiasta tulevan toden ja hän näki Esbern Snaren sankariveren alkavan kiehua pojissaan, mutta tyttäret istuivat hiljaa kyynelsilmin. Hän keikahutti ylenkatseellisesti niskojaan. "Hyvä on!" sanoi hän hetken mietittyään. — "Me matkustamme siinä tapauksessa kaikki hoviin! Minulla on syytä toivoa, sekä kuninkaan että Regitza-prinsessan vastaanottavan meidät tervetulleina vieraina, katsoen siihen, että prinsessa jo kauan sitten on kutsunut minut luokseen Riibeen. Minä toivon kuitenkin, ettei meidän urhoollisilla ritareillamme ja suojelijoillamme ole niin kiire pakanoita tappamaan, että he eivät voisi ottaa mukaansa ja turviinsa meitä kolmea kristittyä, kaikkien hylkäämää naista. Nyt ei ole pieni Knuut poikani edes kotona, hän ratsastelee isoisänsä polvella. Minun vanha isäni, herttua, ei laske häntä luotaan, eikä hän tiedä tyttärensä olevan Tanskassa niin ilman ritarillista suojaa."
Kun kreivi Albert kuuli Helena-rouvan äkillisen päätöksen, tulivat hänen totiset kasvonsa tavallistakin synkemmiksi ja ankariksi. Hän luuli myös lukevansa Pietari-piispan kasvonilmeistä, että tämä nyt uskoi epäedullisen arvelunsa kauniin rouvan kevytmielisyydestä, tai vieläkin moitittavammista suhteista ja tarkoituksista todetuiksi. Kuitenkin olivat molemmat vaiti ja ajattelivat vain keinoja millä saisivat tämän äkkinäisen päätöksen estetyksi.
Helena-rouvan suunnitelma ei näkynyt olevan myöskään hänen poikapuoltensa mieleen, mutta aivan toisenlaisista syistä. Niilo Mule punnitsi levottomana sopiko ritarirouvan noin vain suoraapäätä lähteä vierailemaan prinsessan luo jonkun epämääräisen, ehkä kauan sitten unohtuneen kutsun perusteella. Marsalkka Juhana, joka oli paljoa nuoremman äitinsä rahastonhoitaja, pelkäsi niitä turhia menoja joiden välttämättä täytyi aiheutua matkasta ja oleskelusta hovissa. Pieni, paksu Absalon Belg, jolta ei puuttunut rohkeutta silloin kun oli kysymyksessä vedonlyönti, kunniapalkinto tai vieraiden naisten suosioon pääseminen, ei olisi huolinut turhaan kuluttaa matkalla kohteliaisuuttaan sisarilleen ja äitipuolelleen, ja koetti sen vuoksi pelotella heitä puhumalla vuodenajan ankaruudesta ja huonoista teistä. Mutta ei kukaan veljeksistä tuntenut tuota häpeällistä huhua kuninkaan suhteesta kauniiseen leskeen, eikä sen vuoksi kukaan heistä tullut ajatelleeksi miten sopimaton hänen matkansa hoviin oli näiden olosuhteiden vallitessa.