Keskellä pahinta, yleistä hälinää, ratsumiesten ja vaunujen lähtiessä leiripaikalta, kreivi Albertin uusi soihtupoika seisoi ylipäällikön teltan edustalla, pidellen suitsista herransa sotaoritta, ja hänellä oli täysi työ hillitessään tulista eläintä. Samassa tuli vanha Martti, hyvin pelästyneenä ja hätäisenä ja alkoi rauhoittaa kärsimätöntä ratsua.
"Taivaan Jumalan nimessä, jalo rouva!" kuiskasi hän. "Elkää toki enää jatkako tätä vaarallista leikkiä! Ette suinkaan te aio taisteluun?"
"Luulitko sinä minun lähteneen tänne vain saappaita ja kannuksia puhdistamaan?" kysyi Rigmor, jonka vain vanha, uskollinen palvelija tunsi tässä valepuvussa. Rigmor oli vastustamattomalla puhetaidollaan ja melkein ruhtinaallisella mahtavuudellaan pakoittanut Martin olemaan hänen uhkarohkean yrityksensä äänettömänä auttajana.
"Voi sentään, jos minun nuori herrani saa tämän tietää, olen minä kuoleman oma!" valitteli Martti ja väänteli käsiään. "Minä rukoilen teitä kaikkien pyhimysten ja marttyyrien nimessä, armollinen rouva, sallikaa minun viedä teidät turvalliseen paikkaan, ennenkuin taistelu alkaa!"
"Uskotko sinä kreivi Albertin tyttären pelkäävän nähdä paljastettuja miekkoja?"
"Voi en, te olette liiankin rohkea! Mutta jos teille tapahtuisi jokin onnettomuus, rakkahin, armollisin rouva!"
"Vaiti, vanhus! Minä en enää ole lapsi. Voin kai minäkin suorittaa yhtä paljon kuin jokin soihtupoika. Tuo vain tänne pieni norlantilaiseni! Kyllä minä sill'aikaa pitelen ratsua".
"Mutta sehän potkii teidän päänne puhki, armollisin rouva! Te pitelette suitsia liian tiukalla. Voi minua typerää pöllöä, kun en ymmärtänyt mikä onnettomuus tästä seuraisi!"
"Jos et vaikene kuin muuri, niin on sekä minun että nuoren herrasi henki vaarassa!" kuiskasi nyt Rigmor nähdessään isänsä täysissä sotavarustuksissa astuvan teltasta.
Martti vaikeni äkkiä ja kiirehti hakemaan pientä norlantilaista, jolla hänen itsepäinen rouvansa oli paennut hänen kanssaan Kaarisesta.