Onneton kreivitär Audacia, joka varomattomasti ihaillessaan kuningasta oli menettänyt sekä rauhansa että maineensa, huokaili nyt myöskin jonkinlaisessa vankeudessa melkein saman katon alla kuin kuningas. Mustasukkainen kreivi Henrik oli hirmuhaltian julmuudella antanut sulkea puolisonsa samaan syrjäiseen, vankilantapaiseen huoneeseen Schwerinin linnassa, missä kreivitär Ida ennen oli asunut. Kreivittären peittämätön osanotto vangittua kuningasta kohtaan tämän istuessa vangittuna Lesnitzissä ja Dannebergissä oli yhä vain vahvistanut kreivi Henrikin epäluuloja hänen uskottomuudestaan. Kiusatakseen häntä vieläkin enemmän hän oli sulkenut kuninkaan juuri siihen torniin, joka oli aivan vastapäätä sitä huonetta, minne kreivitär oli lukittu. Sieltä hän joka päivä näki miten kurjasti ja nöyryyttävästi ylhäistä vankia kohdeltiin.
Siitä hetkestä asti, jolloin kreivitär Audacia omin silmin oli nähnyt kuljetettavan suurta kuningasta kahlehdittuna kuin alhaisinta pahantekijää ristikkoikkunansa ohi torniin, siitä hetkestä oli kaikki usko hänen hirmuvaltiaan puolisonsa ihmisyyteen sammunut hänen sielustaan. Hän ylenkatsoi ja vihasi häntä nyt yhtä paljon kuin hän sääli vangitun kuninkaan surkuteltavaa alennustilaa. Hän näytti vapautuneen kaikista velvollisuuksista puolisoa kohtaan, joka oli niin halpamaisesti häväissyt ja kohdellut häntä, ja hän mietti vain miten voisi pettää hirmuvaltiaan ja vapauttaa sekä itsensä että kuninkaan julmasta vankeudesta.
Kreivitär Audacia ei ollut enää sama kaunis, kukoistava nainen, jonka miellyttävä olento ihastutti raainta, huimapäistä soturiakin. Huolet ja surut olivat vuosien kuluessa voimakkaasti vaikuttaneet hänen ulkomuotoonsa; siihen vaikutti osaltaan myöskin salainen katumus suuren kuninkaan osoittaman suosion aikaansaamasta turhamaisesta itserakkaudesta, joka oli tuottanut hänelle niin paljon tuskaa ja häpeää. Hänen kärsimystensä jalompi puoli loi usein hänen olentoonsa ylevän, hiljaisen ristinkantajan leiman. Mutta hänen miehensä raaka mustasukkaisuus ja häpeällinen kohtelu oli tehnyt hänen mielensä katkeraksi, samalla antaen hänen kärsiville kasvoilleen terävän ja vähemmän kauniin ilmeen, ja vahvistaen monessa tuon yleisen epäluulon, ettei hän ollutkaan aivan syytön kärsimyksiinsä. Hänen käytöksensä ja koko olentonsa ylevyys herätti kaikkialla osanottoa ja kunnioitusta. Erittäinkin linnan naispalvelijat tunsivat syvää sääliä häntä kohtaan, ja hänen salaisena suosijanaan oli Kunz Punanenän veli, vanha rajavahti, joka tuolla tärkeällä ryöstömatkalla tekemiensä ansiokkaiden palveluksien palkaksi oli korotettu linnan pihavoudiksi. Sinä päivänä, jona kuningas vangittiin, hän oli vienyt kreivin salatut palvelijat hyvin varovasti laivasta metsään, mistä hyökkäys tehtiin. Hän oli ollut poraamassa reijät kuninkaallisiin laivoihin sekä viemässä pois kaikki kalleudet ja kultaa ja hopeaa sisältävän arkun, joita uskollinen kamarimestari Antero oli puolustanut viimeiseen asti. Mutta kun hän ja hänen veljensä eivät saaneetkaan niin suurta osaa kuin heille oli luvattu, alkoi myöskin tästä raa'asta hurjasta miehestä kreivi tuntua liian ankaralta sekä puolisoaan että vangittua kuningasta kohtaan. Erään uskollisen palvelijattarensa avulla kreivitär oli nyt, puolisonsa poissaollessa, ryhtynyt neuvottelemaan pelastuskeinoista viekkaan pihavoudin kanssa, ja lupaamalla hänelle suuret palkinnot hän oli kokonaan voittanut tämän puolelleen. Kreivitär oli lopullisesti ilmaissut hänelle pakosuunnitelmansa, pannen sen viekkaaseen ja varovaiseen täytäntöönpanoon kaiken toivonsa.
Juuri kun tähän uhkarohkeaan yritykseen salaisesti valmistauduttiin, tuotiin linnaan tieto Mölnin luona syntyneestä suuresta taistelusta, vain muutaman peninkulman päässä Schwerinistä — kerrottiinpa voiton epäilemättä kallistuneen kreivi Henrikin ja hänen liittolaistensa puolelle. Nyt täytyi kiirehtiä, ja pako määrättiin samaksi illaksi, pari tuntia Ave Marian jälkeen. Vanha pihavouti oli toimelias ja varovainen; hän lörpötteli tuttavallisesti äreän vanginvartijan kanssa ja kutsui hänet hauskoihin juominkeihin kreivi Henrikin voiton kunniaksi. Kreivitär vietti koko päivän mitä tuskallisemmassa jännityksessä. Vangitulla kuninkaalla ei ollut minkäänlaista aavistusta siitä, miten uutterasti työskenneltiin hänen vapauttamisekseen.
Oli ilta. Neljä satuloitua hevosta oli piiloitettu linnansillan lähelle. Ankara, sydämetön vanginvartija makasi päihtyneenä vuoteellaan. Linnan palvelijat ja vartijat laulelivat iloisina linnantuvassa, juoden niin innokkaasti herransa terveydeksi, ettei yksikään heistä enää pysynyt jaloillaan. Pihavouti oli ottanut haltuunsa vankilan avainkimpun sekä sulkenut vahtikoirat talliin, kreivitär Audacia käveli matkapukimissa, kalleutensa kainalossaan, edestakaisin huoneessaan. Ovi oli raollaan, hän odotti vain uskollisen kamarineitonsa viittausta, lähteäkseen omasta vankilastaan, ja ystävällisenä vapaudenjulistajana astuakseen vangitun kuninkaan luo hänen vankilaansa. Toinen tunti Ave Marian jälkeen oli melkein kulunut loppuun, ja oli pilkkoisen pimeää. Kärsimättömänä ja tuskallisesti kreivitär katseli ristikkoikkunastaan linnanpihalle. Laulu linnatuvassa oli vaiennut. Linnanvartijat ja juopuneet palvelijat liikkuivat levottomina rappusilla; heti senjälkeen hän näki soihtuja sytytettävän; hän kuuli kavionkopsetta linnanpihalta, ja kauhukseen hän tunsi puolisonsa äänen, joka kamalasti kiroillen huusi luokseen pihavoutia ja vanginvartijaa.
"Kaikki on menetetty! Minä olen hukassa!" voivotteli hän ja kaatui tainnoksiin lattialle.
Yllätyksestä tupertuneena pihavouti oli heti luovuttanut vankilan avaimet ankaralle isännälleen. Mutta hän koetti kuitenkin viekkaasti tehdä tästä onnistumattoman yrityksen merkistä uskollisuuden ja varovaisuuden todisteen, teennäisellä palvelevaisuusinnolla kertoessaan huhun armollisen herran voitoista saattaneen kaikki hänen uskolliset palvelijansa hulluiksi ilosta, olipa vanginvartija juonut itsensä niin juovuksiin, ettei hänen haltuunsa voinut uskoa tärkeitä avaimia. "Sinä et siis ole uskollinen palvelija, koska yksin olit viisas, senkin vanha kettu!" murisi kreivi, luoden häneen karsaan ja epäluuloisen katseen. "Sinä menet nyt koiranluolaan, siksi kunnes asia on tutkittu. Viekää hänet sinne, miehet!" Pari aseenkantajaa kreivin seurueesta vei heti pois pihavoudin. Kreivi sieppasi tulisoihdun erään soihtupojan kädestä ja kääntyi sitten sen tärkeän sotavangin puoleen, jonka hän toi mukanaan.
"Suvaitkaa nyt seurata minua enonne luo, arvoisa ruhtinas! Luulenpa teidän jo ikävöivän häntä", sanoi hän pilkallisen kohteliaasti. "Teidän hieno hovipalvelijanne voi seurata teitä, kyllä sinne mahtuu vaikka koko Tanskan hovi." Ylpeä, voitonriemuinen hymy kasvoillaan kreivi Henrik puhdisteli tulisoihdun karstan kiviseinää vasten, niin että säkenet singahtelivat hänen mustanruskeille poskilleen; sitten hän astui lujin askelin vankitornin ovelle. Yllään musta haarniska ja ilman kypärää, verinen olkavyö köytettynä otsan ympäri, sekä kädet ja jalat kahleissa, tärkeä sotavanki seurasi aseellisten ratsumiesten ympäröimänä linnanherraa. Hento soihtupoika tuki hänen horjuvia askeliaan.
Näin läheni ylpeä, tähän asti voittamaton kreivi Albert kuninkaan vankilaa.
Kokonaisen päivän kestäneen rasittavan taistelun jälkeen uljas sotapäällikkö oli haavoittuneena ja verta vuotaen joutunut kreivi Henrikin vangiksi. Hän ei ollut siitä asti puhunut sanaakaan eikä tuonut ilmi tuskiaan tai suuttumustaan. Hän näytti liikkuvalta ritaripatsaalta astuessaan hitaasti vankilaan soihtupoikaansa nojaten, joka uskollisesti oli ottanut osaa hänen kohtaloonsa, ja jota hän ei vielä ollut tuntenut tyttärekseen.