Rigmor huomasi saavuttaneensa surullisella tavalla uhkarohkean yrityksensä vaarallisen päämäärän. Hän oli nimittäin ensin ajatellut etsiä tien kuninkaan vankilaan, jonka hän silloin luuli olevan Dannebergin linnassa. Uskaliaassa innostuksessaan hän toivoi sillä kertaa todellakin naisen oveluudella saavansa aikaan yksin enemmän kuin kaikki miehet pitkillä neuvotteluillaan. Mutta heti leiriin saavuttuaan ja kuultuaan, että kuningas oli viety Schweriniin, hän oli muuttanut suunnitelmansa, ja seuratessaan sotajoukkoja ratkaisevaan taisteluun kuninkaan vapauttamisen puolesta hän toivoi voivansa halpana palvelijana voittaa isänsä rakkauden ja anteeksiannon. Hänellä oli ollut suuri kiusaus voitettavanaan siinä, ettei ilmaissut itseään rakkaalle Kaarlolleen. Mutta hän pelkäsi Kaarlon tulisuudellaan ilmaisevan hänet ja siten estävän hänen uskaliaiden suunnitelmiensa toteutumasta. Hän oli nähnyt Kaarlon taistelevan rohkeasti lippu kädessään. Vielä silloinkin kun Rigmor polvistui haavoittuneen isänsä viereen, hän oli kuullut Kaarlon huutavan ja taistelevan lähellään. Kun samassa vihollinen piiritti heidät, sitoen sekä hänet että hänen tainnoksiin menneen isänsä, oli hän niin tuskan huumaama, ettei hän ollut tointunut, ennenkuin huomasi olevansa sidottu vieraan hevosen selkään ja matkalla Schweriniin isänsä kanssa.
Kun hän nyt lähestyi nöyryytetyn isänsä rinnalla vankihuonetta, välähtivät taas hänen sieluunsa nuo ensimäiset uskaliaat aikomukset, jopa huolensa Kaarlonkin suhteen täytyi väistyä näiden rohkeiden, uljaiden unelmiensa tieltä. Kreivi Henrik oli kulettanut uutta vankiaan pimeän tornikäytävän kautta alas jyrkkiä kiertoportaita. Nythän seisattui vaskihelaiselle ovelle, kolistellen lukkoja ja kankeja. Ovi aukeni, ja vangit astuivat suureen, mutta kosteaan ja pilkkosen pimeään holviin. Kreivi Henrik jäi soihtua pidellen seisomaan ovelle, kasvoillaan ilkeämielisen ilon ilme, katsoakseen sieltä mikä vaikutus uudella tulokkaalla olisi vangittuun kuninkaaseen, ja myöskin senvuoksi, ettei kreivi Albertilta valon puutteessa jäisi näkemättä oma ja kuninkaansa kurjuus.
"Nukutko sinä, poikani!" kysyi matala ääni holvin perältä. "Onko tuo helvetillinen harhakuva, vai seisooko minun uljas Albertini vangittuna ja verisenä minun edessäni?"
Vasta nämä sanat kuultuaan kreivi Albert näytti heräjävän horrostilastaan; hän tuijotti soppeen, mistä voimakas ääni kuului, ja nyt valaisi soihdun valo jalon kuningasvartalon: rääkätty kuningas istui rauhallisena ja majesteetillisena suurella kivellä, kaulassa kahle, joka oli seinään kiinnitetty, raskaat rautakahleet käsissä ja jaloissa; hänen vaatteensa olivat rikkirevityt ja likaiset. Hänen vieressään makasi hänen nuori, kalpea vankeustoverinsa. Hän oli samalla tavalla muuriin kahlehdittu ja näytti nukkuvan rauhallisesti.
"Minun herrani ja kuninkaani!" huudahti kreivi Albert, ja ensi kerran eläessään hän notkisti polvea ihmiselle.
"Elä pilkkaa minua vasten tahtoasi!" sanoi kuningas. "Tule minun syliini, rakas Albert! Valtaistuimesta, johon minä olen kahlehdittu, minä en voi ylpeillä. Sinä viivyit kauan, sisareni poika!" jatkoi hän katkeran surullisesti, "mutta tuonlaisena sinä kuitenkin tulit liian aikaisin. No niin, senkin minä kestän!" lisäsi hän rauhallisena, "vielä minä olen kuningas. Minun vihollisteni ei tarvitse kuulla minun valittavan! Tervetuloa onnettomuustoverini!"
Kreivi Albert nousi ja horjui kuninkaan syliin, jota helähtelevät kahleet estivät liikkumasta. Samassa katosi soihdunvalo; vankilan ovi romahti kiinni, ja kiukkuinen ivanauru ulkopuolelta osoitti kreivi Henrikin turhaan iloinneen.
"Hän ei ole meitä onnellisempi", sanoi kuningas. — "Rauhoitu, uljas ystävä! Milloin oli taistelu? Ketkä kaatuivat? Kerro minulle kaikki. Minä jaksan sen kuulla!"
Kuninkaan tyyneys palautti masentuneen sotapäällikön levollisuuden ja rauhan, ja hän kertoi nyt kuninkaalle tarkasti mitä oli tapahtunut, kuvaillen ensiksi voittamattomat esteet sekä yleisen pelon kuninkaan ja prinssin hengestä, jotka olivat estäneet toteuttamasta kaikki vapautussuunnitelmat. Syvän surun valtaamana hänen täytyi vielä kertoa huonosta sotaonnestaan tässä taistelussa, mihin hän ja tanskalaiset olivat kiinnittäneet heidän viimeisen toivonsa, ja kuninkaan täytyi lohduttaa häntä sillä, ettei hänellä itselläänkään olisi voinut olla parempia suunnitelmia, ja ettei rohkeinkaan päällikkö voinut määrätä voittoa itselleen.
"Isä, kenen kanssa sinä puhut?" kysyi nyt lempeä, ystävällinen ääni. "Minä näin unta, että sinä istuit valtaistuimellasi, ja kreivi Albert toi sinulle voittosanoman. Onko kreivi Albert todella täällä?"