"Teidän unenne oli tosi, kuninkaallinen herrani!" vastasi sotapäällikkö. "Minä tapasin kuninkaani vankeudessaan suurempana kuin maailman suurimmalla valtaistuimella, ja vaikka minä toin hänelle sanoman tappiostamme, niin minä sain kuitenkin nähdä voiton, jota suurempaa minä en koskaan ole voittanut: sankarin voiton onnettomuudestaan."
Prinssi Valdemar huokasi syvään, myöskin valepukuinen Rigmor osoitti kuuluvasti osanottoaan.
"Sinä et tullut yksin, Albert!" sanoi kuningas. "Kenen toit mukanasi? Minä kuulen täällä olevan vieraan häväistyksemme todistajana."
"Uskollinen palvelijani ja soihtupoikani seurasi minua tänne. Hänen nimensä on Kaarlo. Jos ei hänellä olisi tuota inhottavaa nimeä, olisi hän miellyttävä poika."
"Albert, Albert! Eikö vielä onnettomuuskaan ole opettanut sinua anteeksi antamaan?"
"Antaisitteko te anteeksi verivihollisellenne? Herra kuningas!" vastasi hän syvällä ja soinnuttomalla äänellä. "Jos tunnen teidät oikein, niin eivät mitkään kahleet voi masentaa teitä niin syvästi, että te voisitte unhoittaa teidän suonissanne virtaavan kuninkaallisen veren."
"Onhan ero uskollisen ystävän ja kirotun verivihollisen välillä. Joutuiko myöskin Riisen Kaarlo vangiksi?"
"Hän taisteli urhoollisesti, sitä en voi kieltää. Hän on ollut kiihkeämpi kuin minä kiiruhtamaan ratkaisevaa askelta. Luultavasti hän taas odotteli ihmeitä. En tiedä kaatuiko hän vai joutuiko hän vangiksi. Mutta jos te ette tahdo tehdä tätä helvetin kuilua minulle vieläkin synkemmäksi, kuninkaallinen sukulaiseni, niin elkää enää mainitko hänen nimeään!"
Kuningas mukautui leppymättömän ystävänsä pyyntöön; hän kyseli nyt arkkipiispasta, apotti Gunnarista, kreivi Otosta ja kaikista muista uskollisista miehistään. Mutta Rigmor huokaili syrjäisessä sopessaan ajatellen uskollista Kaarloaan, joka nyt ehkä makasi kuolleena taistelukentällä, ja viattomia lapsiaan, jotka hän oli jättänyt. Pimeys ja vankilan tukahuttava ilma lannistivat hetkeksi hänen rohkeutensa; hän kietoutui hiljaa vaippaansa ja itki; mutta hän ei antanut vankilatoveriensa huomata alakuloisuuttaan. Uupuneena liiallisesta jännityksestä ja ponnistuksesta hän nukahti lopulta soppeensa ja uneksi taas onnellisesta elämästä Kaarisessa, paosta ja uskaliaista yrityksistä.