Lähellä pientä Mölnin kaupunkia, Lauenburgin maakunnassa, missä tuo suuri, verinen taistelu oli oteltu, aivan taistelukentän vieressä oli köyhän talonpojan mökki. Sen olkinen katto oli ränstynyt, ja viheliäisen saviseinän parittomien ikkunoiden rakkoruudut olivat rikki. Keväisenä maaliskuun päivänä, kaksitoista viikkoa taistelun jälkeen, ratsasti vanha, harmaapartainen mies taistelukentän poikki korkealla, raskaasti kuormitetulla ratsulla. Hänellä oli yllään lauenburgilaisen talonpojan puku, nahkalakki ja lyhyet häränvuotahousut. Hän piteli suitsia oikeassa kädessään, ja hänen karvaisen lammasnahkanuttunsa vasen hiha heilui tyhjänä ja hervottomana hänen sivullaan, missä hänen vyöstään näkyi suuren puukon varsi. Hän pysähtyi usein tarkastamaan surumielisesti sellaisia paikkoja taistelukentällä, missä maata oli kaivettu tai kumpuja luotu. Kaikilla sellaisilla paikoilla hän laskeutui hevosensa selästä polvistuakseen rukoilemaan ja piirtääkseen ristejä kosteaan hiekkamaahan.. Tullessaan ränstyneelle mökille hän näki vanhan vaimon istuvan kynnyksellä villoja kartaten. Hän säpsähti katsellessaan tämän omituista pukua: vaimolla oli yllään hienoimmasta keltaisesta nahasta tehty ritarillinen asetakki, ja hänen viheriäraitainen sarkahameensa oli sidottu asenutun päälle kallisarvoisella sinisilkkisellä olkavyöllä. "Kirottu rosvojoukko!" mutisi vanha ratsumies tanskaksi. "Vai tuolla lailla te olette ryöstäneet meidän ritariemme ruumiit! Kuolema ja kirous!" huudahti hän astuessaan lähemmäksi, ja ratsukin alkoi hirnahdella ja korskua. "Eikö tuo olekin minun entisen herrani olkanauha?"
Ratsumies oli vanha Martti, ja korkea hevonen, jolla hän ratsasti, oli Riisen Kaarlon sotaratsu, jonka uskollinen palvelija oli löytänyt taistelun jälkeisenä yönä haavoitettuna taistelukentältä, herätessään käsivarsipuolena tainnoksista, ja verenvuodosta uupuneena etsittyään turhaan herraansa tuhansien ruumiiden joukosta. Jalon eläimen hän oli kuitenkin saanut pelastetuksi ja hän oli erään säälivän kyläsepän luona saanut suojaa ja hoitoa, sekä itselleen että uskolliselle kimolle. Kun nyt käsivarrennysänsä oli parantunut, vaihtoi hän varovaisena sepän vanhat, likaiset vaatteet omiinsa ja noustuaan vasta tautivuoteelta hän ensimäiseksi suuntasi kulkunsa taistelukentälle. Hän pelkäsi herransa kaatuneen tappelussa; jos Riisen Kaarlo oli saanut hautansa taistelukentällä, niin tahtoi jumalinen Martti kuitenkin lukea rukouksen hänen haudallaan ja paraimpansa mukaan puhdistaa vihkimättömän maan ristinmerkillä.
Kun hän nyt luuli tunteneensa herransa olkanauhan vanhan vaimon hameenvyötärellä, hyppäsi hän aivan raivostuneena hevosensa selästä ja ryntäsi eukkoa kohti. "Tänne herrani olkavyö, kirottu vorovaimo!" huusi hän tanskaksi ja tarttui naisen hameeseen.
"Hullu ihminen!" huudahti vaimo pelästyneenä, pudottaen villat ja toisen kartan sylistään. Hän hypähti ylös koettaen puolustautua toisella kartallaan ja terävillä kynsillään.
Martti tointui kuitenkin ja häpesi ahdistaneensa vanhaa, heikkoa naista. "Mitä hyötyä minulle on hänen vyöstään, jos hän itse kuitenkin on kuollut ja haudattu?" mutisi hän ja huonolla saksankielellään hän alkoi nyt lepytellä eukkoa, selittäen hänelle aikoneensa pyytää häneltä vain vettä janoaan sammuttaakseen.
"Kyllä minä vain sen sanon, ettei sitä viisas ihminen tuolla lailla juomista pyydä?" ärähti vaimo rohkaistuneena. "Jos minun poikani olisi kotona, niin totisesti hän antaisi teidän itse nostaa juomisenne kaivon pohjalta. Jos olette siivosti", lisäsi hän lempeämmin, "niin olisipa synti kieltää teiltä tuopillista vettä; jos osaatte olla oikein hiljaa, niin annan teille kohta maitoa. Mutta onko teidän hevosennekin tullut hulluksi? Sehän päristelee ja vinisee kuin paholainen!"
"Vanha, uskollinen elukka! Sinäkin taidat tuntea olkanauhan?" sanoi Martti ja taputti levotonta, ratsua sitoessaan sen kiinni ikkunan vieressä olevaan vanhaan aidanjäännökseen. "Sietääpä puhella koreasti tuon eukko vietävän kanssa", murahti hän. "Jos hän on ryöstänyt isäntäni, niin silloin hän myöskin tietää missä hänen hautansa on. — Enkö saisi levähtää hetkisen teidän tuvassanne, muoriseni?" sanoi hän nyt ääneen ja niin rauhallisesti kuin taisi huonolla saksallaan.
Vähän aikaa nureksittuaan ja epäröityään vaimo suostui kuitenkin hänen pyyntöönsä. Mutta tuskin Martti oli saanut jalkansa kynnyksen yli ja astunut matalaan tupaan, niin hän jo hyökkäsi kuin hullu ison arkun luo, jonka päällä oli terässininen ritarihaarniska, ja nähtyään takan luona herransa punaisen, kolmikulmaisen ja valkoisen ristin koristaman kilven ei hän voinut kauemmin pidättää kiukkuaan. "Kirottu voroeukko! Minne olette pannut hänet?" huusi hän, ja vaimo alkoi huutaa ja voivotella. — "Oi, auttakaa minua, rakas herra?" huusi hän, "täällä on hullu mies, joka aikoo murhata minut." Samassa vetäistiin nurkassa olevan korkean vuoteen viheriäraitaiset villauutimet syrjään, ja sieltä näkyivät keltaisten hiusten ympäröimät kalpeat, nuorekkaat kasvot.
"Martti, vanha Martti!" huusi Riisen Kaarlon tuttu ääni, ja uskollinen palvelija heittäytyi ilosta huudahtaen herransa vuoteen eteen ja suuteli hänen käsiään ilokyyneliä vuodattaen.
Kun nyt eukko näki heidän ilonsa ja kuuli kuka seppä oli, tuli hänkin niin iloiseksi, että hän hyppäsi Martin kaulaan ja suuteli häntä. Senjälkeen hän sipsutteli ulos hakemaan maitoa ja olutta sekä kaikkea hyvää mitä vain talosta löysi. Sill'aikaa ritari Kaarlo ja vanha Martti avasivat sydämensä toisilleen.