Kaarlo kysyi ensiksi kuninkaasta ja kreivi Albertista, ja oliko totta, että he molemmat nyt istuivat vangittuina Schwerinin linnassa. Martti huokaili ja vahvisti tämän surullisen totuuden, mainiten joukon uskollisia ritareita, jotka olivat kaatuneet tai joutuneet vangeiksi.
"Entä minun Rigmorini!" huokasi Kaarlo. "Hän istuu varmaankin Kaarisessa surren minun kuolemaani. Näithän sinä hänet jouluaattona, Martti? Mutta miksi et tuonut minulle häneltä kirjeitä? Olihan hän terve ja hyvällä mielellä?"
"Terve kuin kala!" vastasi Martti ja pyyhkäisi salaa kyynelen silmästään, kääntyessään hämillään ja alakuloisena selin vuoteeseen.
"Entä viattomat lapseni?" kysyi Kaarlo.
"Terveitä, reippaita ihmisenalkuja!" sanoi Martti. "Mutta antaa nyt taivaan Isän pitää huolta vaimosta ja lapsista, siksi kunnes te paranette, rakas herra! Sanokaa te nyt vain minulle mitenkä te itse voitte? Jos oikein näen, niin taisittepa jo kolkutella pyhän Pietarin ovelle."
"Jos ei tämä kunnon eukko olisi tahtonut pitää huolta minusta", sanoi Kaarlo, "niin minut olisi varmasti elävänä haudattu. Hän oli juuri poikansa kanssa ryöstämässä minua, kun makasin siellä ruumiiden keskellä; mutta eukko huomasi minussa vielä elonmerkkejä ja ponnisteli kourin hampain vastaan, kun toiset aikoivat heittää minut kuoppaan. Minä kuulin kyllä koko kiistan, mutta en voinut liikuttaa muuta kuin vasenta silmääni, ja sen oli kunnon eukko huomannut. Hän pakoitti poikansa laahaamaan minut tänne mökkiin, ja niin henkihieverissä kuin olinkin, olen minä nyt, lähinnä Jumalan apua, tämän vaimon taitavalla hoidolla melkein parantunut ja terve. Minulta puuttuu vielä vain voimia voidakseni nousta satulaan. Oi, rakas, uskollinen kimoni" —
"Ratsunne on täällä, terveenä kuin kala!" huudahti Martti iloisena. "Tuolla se seisoo päristellen ulkona."
Kaarlo nousi vuoteelta ja hoiperteli ikkunaan, minkä rikkinäisestä rakkoruudusta hän nyt näki tutun valkotäpläisen kuonon.
"Aina uskollinen kimoni!" huudahti hän, ja hänen taputellessaan rakkaan ratsunsa kuonoa se työntäsi koko päänsä raihnaisen ikkunan läpi ja oli vähällä repiä koko talon hajalleen hillittömässä ilossaan.
"Voi, joko tekin tulette hulluksi, herra ritari!" huudahti hänen emäntänsä vetäisten hänet takaisin vuoteeseen niin käskevästi kuin hän olisi ollut hänen isoäitinsä. "Jos toivotte saada sisälmyksenne oikein paranemaan, niin minä kehoittaisin teitä makaamaan selällänne vielä kokonaisen kuukauden. Ja onko tuo nyt laitaa, päästävät hullaantuneen elukan ikkunasta huoneeseeni!"