"Minun pyylevä poikapuoleni viihtyy parhaiten siellä missä eivät vaarat väijy", ivaili Helena-rouva hymyillen. Mutta hän lisäsi lempeämmin huomatessaan suututtaneensa hänet: "Tavallisesti hän mieluummin säästää rohkeutensa ja voimansa vihollisille, joihin hän voi tarttua kiinni."
Siinä hän olikin mielestään oikeassa, arveli marsalkka Juhana: "sillä yhtä turhaa oli tuhlata terveyttä ja voimia, ja kiusata Jumalaa hyödyttömällä tyhmänrohkeudella kuin menettää omaisuutensa tyhjän tähden."
Sekä tämän enemmän isällisen kuin pojallisen neuvon, että sen syyn, joka ilman erinäistä yhteyttä oli sen aiheuttanut, sivuutti Helena-rouva leikkiä laskemalla, ja tuo äskeinen puhe näytti nyt vain viattomalta pilalta, jolla kaunis emäntä tahtoi panna urhoollisen kreivi Albertin rohkeuden koetukselle.
Ritarien matka Riibeen oli kuitenkin päätetty. Tulisivatko Helena-rouva ja hänen tyttärensä mukaan, näkyi pääasiallisesti riippuvan siitä, millä tuulella kaunis rouva oli seuraavana päivänä. Hän pani salaa kaikki palvelijat liikkeelle matkavalmistuksia tekemään ja piti sill'aikaa itse vieraanvaraisella ja miellyttävällä kohteliaisuudella huolen vieraittensa hauskuudesta. Pelipöydät ja lautapelit tuotiin esiin, ja illalla joivat ritarit iloisina ja kovaäänisesti uljaan kuningas Valdemarin maljan hänen rohkeitten yritystensä menestymiseksi. Kreivi Albert ja piispa tyhjentelivät varovaisesti pikareitaan ja tulivat huomattavasti totisemmiksi maatamenon lähestyessä. Viimeinkin Helena-rouva ja hänen tyttärensä ottivat pienen Rigmorin mukaansa ja toivottivat herroille hyvää yötä. Kun juhlallisesti koristetut soihtupojat Kaarlon kanssa astuivat sisään, valaistakseen vieraille tien heidän makuuhuoneisiinsa, katsahtivat kreivi Albert ja Pietari-piispa totisina toisiinsa ja päättivät olla varuillaan. Sillä heidän veitikkamaisen emäntänsä ivallinen hymyily hänen toivottaessaan heille hyvää yötä, oli saanut heidät epäilemään hänellä itsellään ehkä olevan osansa siinä kummittelussa, millä hän näkyi haluavan heitä pelotella.
KUUDES LUKU.
"Onko tämä vihreä huone?" kysyi kreivi Albert pojalta, joka astui soihtua kantaen hänen jälessään. Noustuaan korkeita portaita ja kuljettuaan kolmen, pitkän, pimeän käytävän kautta, hän oli viimeinkin suuressa, holvikattoisessa huoneessa, jonka seinälaudoitus oli vihreä, ja jossa keskellä lattiaa oli suuri, viheriäisten silkkiuudinten ympäröimä tamminen vuode.
"Kyllä, herra!" vastasi vieras poika, joka kalpeana ja vapisevin käsin sytytteli kullatulla yöpöydällä seisovan hopeaisen kolmijalan vahakynttilöitä.
"Mikä sinua vaivaa, poika? Paleleeko sinua? Aivanhan sinä vapiset kuin haavan lehti ja sammutat kynttilät jo ennenkuin ne ovat puoleksi sytytetytkään. Tule pois, minä sytytän ne itse, tai missä on Kaarlo, minun oma soihtupoikani?"
"Tässä, ankara herra!" vastasi Kaarlo juosten esiin soihtuineen ja sytytti kynttilät.
"Sinä saat mennä!" sanoi kreivi vieraalle pojalle. "Joudu maata, ja juo sitä ennen lämmintä olutta, johon sekotat hiukan pippuria. Minä luulen, että sinulla on kova kuume."