Tämä näky haihdutti kreivi Albertin mielestä viimeisenkin epäilyksen hänen viattomuudestaan, sekä hänen käytöksensä moitteettomuudesta. "Kyllä, varmasti, jalo rouva", sanoi hän lämmöllä "meidän riitamme on sovittu, ja minä vannon Jumalan ja pyhän Mikaelin kautta puolustavani tämän naisen kunniaa jokaista hyökkääjää vastaan, niinkuin minä tahdon puolustaa herrani ja kuninkaani kunniaa, sanoin ja miekalla, hengelläni ja verelläni." Ja hetken kuluttua hän lisäsi: "Jos te, jalo rouva, tahdotte tämän naisen puolesta antaa minulle pantin, niin minä kannan sitä povellani muistuttamassa minua valastani, niin kauan kuin minä elän."
Lempeämmin liikutettuna Helena-rouva otti valkoisen hansikkaan kädestään, jolle hänen kyyneleensä olivat vuotaneet, ojensi sen ääneti kreivi Albertille, ja pudisti kiitollisena jalon ritarinsa ja suojelijansa kättä; sillä hän ymmärsi hänet niin hyvin. Hän ratsasti ajatuksissaan kappaleen matkaa eteenpäin ja pysäytti äkkiä hevosensa niinkuin epäillen ratsastaisiko edelleen, vai kääntyisikö takaisin. Mutta samassa saavutti muu seurue nauraen ja ilakoiden hänet, ja hän voitti nopeasti kaikki epäilykset.
SEITSEMÄS LUKU.
Kukaan ei ollut matkalla Kaarloa onnellisempi. Monet nimet ja paikat hän tunsi Saxon kertomuksista. Hän katseli kaikkea mitä tarkimmasti, ja jos hän ei jotakin tiennyt, niin täytyi vanhan Martin kertoa se hänelle. Nähdessään Ohrupin kylässä Gram-joen yhtyvän Nips-jokeen hän kysyi Martilta eikö hurskas piispa Leofdagus juuri tälläkohtaa koettanut uida yli, silloin kun hurjat pakanat ampuivat hänet kuoliaaksi nuolillaan.
"Se on vain puhetta!" vastasi Martti. "Minä tunnen kaikki tämän maan piispat, eikä täällä ole koskaan ollut sen nimistä."
"Onpa ollut aivan varmasti, mutta paljon ennen kuin sinä synnyit!" vastasi Kaarlo ja kertoi pikku Rigmorille tuon liikuttavan kertomuksen. Lapsi otti sydämellisesti osaa siihen ja oli ruveta itkemään kuullessaan marttyyrin kuolemasta. Mutta kasvatusäiti lohdutteli häntä sillä, että koko kertomus oli ikivanha seikkailu, eikä pakanoita enää ollut maailmassa.
"Onpa aivan varmasti!" keskeytti Kaarlo hänet kiihkeästi. "Meidän kuninkaamme sotii vielä usein pakanoita vastaan, ja niinpian kuin minä olen oppinut käyttämään miekkaa ja kilpeä, tahdon minäkin olla mukana!"
Kuultuaan nuo Kaarlon rohkeat sanat tuli kaunis lapsi hyvin totiseksi, ja kasvatusäiti, joka luuli hänen pelkäävän pakanoita, alkoi lohdutella häntä vakuuttamalla, ettei täällä koko maassa ollut pakanoita, ja kuningas kyllä piti kurissa ne, jotka olivat vieraalla maalla. Mutta nyt kertoi Kaarlo toisen kertomuksen, ja Rigmor nauroi taas ja taputti käsiään. Kun he olivat tulleet lähemmäksi Riibeä, alkoi vanha Martti tulla puheliaammaksi, sillä hän oli syntynyt niillä seuduin, ja tunsi tien varrella olevan jokaisen kiven ja pensaan. Hän kertoi aivan oppineesti omalla tavallaan sen minkä myöhemmin muut oppineet ovat toistaneet, että kaupungin nimi oli "Riive" [Riive = harava] senvuoksi että siellä kesäisin oli niin paljon haravoimista. Eikä hän osannut mielestään kyllin elävästi kuvata miten hauskaa siellä oli heinä-aikana, ja miten somalta kaupunki näytti vihreiden kukkuloiden keskellä, joen ja meren rannalla. Siellä oli joutsenlammikoita ja ihania hedelmäpuistoja, jotka hengelliset herrat, pyhän apotti Wilhelmin esimerkkiä seuraten olivat istuttaneet, tuotettuaan hedelmäpuuntaimet kaukaisista maista. Kolmesta joen varrella olevasta vesimyllystä hän puheli laajasti ja kertoi Kaarlolle juurta jaksain, mitenkä yhdessä niistä hyvin suurella taidolla valmistettiin turkiksia. Kun hän nyt näki Riiben etempää, koetti hän saada kaikki huomaamaan miten se oli hanhenmunan näköinen, ja kun katsoi vieläkin tarkemmin niin näytti se mieheltä, jalkoineen ja käsivarsineen, ja nämä molemmat arvelut täytyi muiden myöntää oikeiksi, sillä "olihan hän syntynyt niillä seuduin ja tiesi senvuoksi sen parhaiten."
He ajoivat muutamien talojen ja kesantovainioiden ohitse. "Kas, tässä on vanha Riibe!" sanoi Martti. "Nyt täällä asuu vain köyhää väkeä. Mutta entisinä aikoina rikas ja ylhäinen väki asui täällä etteivät olisi liian lähellä merta ja merirosvoja."
"Hyi, sepä oli häpeällistä!" sanoi Kaarlo. "Mutta nyt me kyllä uskallamme asua meren lähellä!" jatkoi hän iloisesti — "nyt merirosvot pelkäävät meitä, — sellainen kuningas on meillä nyt!"