Tästä pienestä voitonhumahduksesta Martti tuli niin iloiseksi ja mieliinsä, että hän alkoi nyt juurta jaksain kertoa miten kapitulihuoneessa elettiin aamusta iltaan, ja miten siellä päivittäin luettiin kahdeksantoista messua pyhän neitsyen ja kaikkien pyhimysten kunniaksi. Hän nimitti kaikki kaupungin torit ja kadut, portit, sillat ja kirkot, sekä kaikki kaupungin seurat, Pyhän Knuutin seurasta, pyhän Gertrudin seuraan, jopa sikakujan koulupoikaseurankin.
Vihdoinkin vierivät vaunut sillan yli, pysähtyen kaivon viereen linnanpihalle. Kaarlo ihaili suurta, komeaa linnaa, sen korkeita valleja, muureja ja torneja. Vanha Martti arveli linnan olleen siinä nyt jo kahdeksankymmentä vuotta ja hän kiitteli linnan syvää, ihmeellistä kaivoa, mistä riitti vettä kokonaiselle sotajoukolle pisimmänkin piirityksen ajaksi. Pihalla vilisi kuninkaallisia palvelijoita ja talonmiehiä, jotka pihavoudin käskystä vastaanottivat vieraiden hevoset. Tämä saattoi vieraat linnanportaille, missä hän jätti heidät ovenvartijan ja linnan sisäpalvelijain huostaan. Niinpian kun Kaarlo oli saanut Rigmorin nostetuksi vaunuista ja viedyksi Helena-rouvan ja hänen tyttäriensä huostaan, kiiruhti hän isäntänsä luokse, otti hänen viittansa käsivarrelleen, ja seurasi sitten ylhäisiä vieraita kunnioittavan matkan päässä. Hänen sydämensä tykki ilosta odottaessaan näkevänsä kuninkaan, sillä se oli suurin onni, josta hän jo kauaa oli uneksinut.
Oli juuri päivällisen aika, ja kuningas istui aterioimassa sukulaistensa ja miestensä kanssa. Jonkinlainen ali-hovimarsalkka osoitti vastasaapuneille vieraille paikat aina valmiiksi katetun vieraspöydän ääreen, eräässä linnan pienemmistä huoneista. Ainoastaan kreivi Albert, ollen kuninkaan erityinen suosikki, kutsuttiin kuninkaalliseen pöytään, missä hänelle aina oli paikka varattuna. Niin pian kun kreivi sivuhuoneessa oli pessyt kätensä ja järjestänyt tukkansa ja pukunsa, pyysi hän kohteliaasti Helena-rouvalta ja hänen tyttäriltään anteeksi, että hänen kuninkaan käskystä täytyi jättää heidät. Selvästi huomasi Helena-rouvan kauniista kasvonilmeistä hänen olevan nöyryytetyn tuntiessaan tämän alhaisemman arvonsa; mutta hän koetti pysyä tyynenä ja pyysi tarjoilevan hovipalvelijan päivällisen jälkeen ilmoittamaan hänet ja hänen tyttärensä prinsessa Regitzalle.
Kaarlon suureksi iloksi pyysi kreivi häntä seuraamaan itseään. Herransa viitta käsivarrellaan, hän seurasi kreiviä suureen, kuninkaalliseen ruokasaliin. Tykkivin sydämin hän astui korkean, tammisen kynnyksen yli, ja hovipalvelija osoitti heti hänelle paikan muitten soihtupoikien viereen, marskin tuolin taakse, oven lähelle. Sill'aikaa kreivi Albert läheni arvokkaasti ja kunnioituksella pöydän ylimpää päätä.
Ihmetellen Kaarlo katseli pöydän ympärillä istuvia monia ritarillisia herroja ja kaikkea sitä loistoa ja komeutta, mikä heitä ympäröi. Mutta hänellä ei ollut täällä aikaa katsella noita monia uusia esineitä, mitkä vetivät hänen huomionsa puoleensa, hänen katseensa etsi vain kuningasta, eikä hänen kauan tarvinnut turhaan hakea. Nuoren kuninkaan iloiset, uljaat kasvot, ruskeakiharainen, nuorekas sankaripää, ja lyhyt, ruskea parta eivät oikein vastanneet sitä käsitystä, mikä hänellä oli ollut suuresta, kruunatusta päästä, mutta suuren Valdemarin poika ei tarvinnut kuninkaallista kruunua tullakseen tunnetuksi. Hänen tummanruskeissa, melkein mustissa kotkansilmissään oli jo se voimakas valtiaankatse, joka välittömästi pahoittaa alistumaan, ja hänen, korkea, kaartuva otsansa, mihin suru ei vielä ollut uurtanut ryppyjään, näytti ylevässä, kauneudessaan olevan uskaliaimpien kuningasajatusten asuinsija. Kaksi helposti värähtelevää intohimovakoa, suurten, vilkkaiden silmien välissä, ilmaisivat sitä kiivautta ja voimaa, millä hän tiesi panna tahtonsa täytäntöön. Hän istui rauhallisena ja iloisena pöydässä, jokapäiväinen ritaripuku yllään, jollaisena hänet tavallisesti on kuvattu: jonkinlainen lyhyt, pumpulivuorinen nuttu, napitettuna kaulaan asti, jonka reunat olivat koristetut kultanapeilla, ja kaulassa pyöreä kaulus. Hänen hoikkaa vyötäistään ympäröi kapea kultasoljella kiinnitetty miekkavyö, ja silkkinuttu kaareutui somasti mahtavan rinnan yli.
Kaarlo näki hänet vain sivulta, mutta hän huomasi heti, että jos hänen vartalonsa oli sopusuhtainen, niin täytyi hänen olla päätä pitempi useampia miehiään. Sillä tuo jotensakin korkea pöytä näytti olevan hänelle liian matala, ja syödessään hänen täytyi nostaa lautanen pöydältä ettei tarvitsisi kumartua.
Kuninkaan tuolin takana seisova aatelispoika, joka piteli käsivarrellaan kuninkaan kultareunaista purppuraviittaa, oli Kaarlon mielestä onnellisin ihminen saadessaan olla niin lähellä kuningasta ja ojentaa hänelle kaikki, mitä hän viittasi haluavansa.
Sillävälin kreivi Albert oli ehtinyt pöydän päähän ja tervehti kuningasta tavanmukaisin ritaritervehdyksin.
"Tervetuloa, urhokas Albert", sanoi kuningas, ojentaen hänelle oikean kätensä, jota Albert puoleksi polvistuen suuteli. "Istukaa tänne meidän joukkoomme virkistämään itseänne! Teidän paikkanne on vapaa. Juotuamme yhdessä tervetuliaismaljan, seuraatte te minua salakammioon!"
Kreivi istui tavalliselle paikalleen, ylimmälle ritarienjoukossa, ja kaksi lähintä ritaria nousi vanhaan tapaan antamaan hänelle sijaa; sillä joskin Sven Grathen aikuiset, jäykät hovitavat osaksi olivat poistetut, ja sekä kuningas, että hänen suuri isänsä rakastivat aterioidessa iloista ja hilpeätä seurustelua, niin olivat kuitenkin ne tavat ja menot säilytetyt, joita kuninkaan arvo ja molemminpuolinen kohteliaisuus vaativat. Pöydässä keskusteli kukin vapaasti vierustoverinsa kanssa, mutta ei kuitenkaan niin kovaäänisesti etteivät kuninkaan sanat olisi kuuluneet hänen puhutellessaan ääneen jotakin.