"Me tahdomme tyhjentää tämän pikarin jalon saksalaisen Pyhän Marian veljeskunnan kunniaksi!" sanoi hän vähän aikaa mietittyään ja nousi. Heti nousivat kaikki ritarit ja yhtyivät pikaria kilistäen maljaan, mutta tavallisia ilohuudahduksia ei kuulunut. Ylpeä, vieras ritari kumarsi arvokkaasti kuninkaalle ja hänen miehilleen, vastaanottaen saksalaisen ritarikunnan puolesta maljan ja vastaukseksi hän tyhjensi pikarinsa Tanskan kuninkaan ja sen jalon ritariston kunniaksi.
Huolimatta tästä molemminpuolisesta kohteliaisuudesta, jokainen voi helposti huomata kuninkaan ja saksalaisen ritariston välien olevan kireällä, sillä hän ei tahtonut antaa heidän määrätä valloittamiensa maiden rajoja pakanallisessa Virossa ja Liivinmaalla. Kuninkaalla ja arkkipiispa Anterolla oli hiljan ollut kiivas väittely tämän ritarin kanssa siitä yhtä luonnottomasta kuin julmasta ja epäkristillisestä tavasta, millä ritaristo koetti levittää kristinoppia näihin maihin. Sensijaan että vain olisi puolustettu sanan julistajia, pakoitettiin siellä pakanat miekan avulla kasteeseen, tai jos tahdottiin olla lempeitä, niin koetettiin viekotella heitä silmänruualla ja jonkinlaisilla raamatullisilla ilvenäytelmillä, joihin sekoitettiin kaikenlaisia mauttomia ja sopimattomia ilveitä kreikkalaisten ja roomalaisten epäjumalanopeista. Se suuri ristiretki Liivinmaahan, jota Valdemar jo kauan oli ajatellut, ja mihin paavikin oli mitä innokkaimmin häntä kehoittanut, saattaisi sitävastoin tuottaa onnea tuolle maalle, varsinkin jos hurskas arkkipiispa Antero ottaisi sen johdettavakseen; mutta tämän yrityksen aikoi ritari Balke saada estetyksi. Kuitenkin hänen neuvotteluillaan kuninkaan kanssa oli ollut hyvin huonot tulokset. Hän oli jo sanonut hyvästi eikä hän aikonut turhaan viipyä enää kauvempaa hovissa.
Näitä molemminpuolisia kohteliaisuuksia seurasi yleinen äänettömyys. Saadakseen iloisen mielialan palautetuksi, viittasi kuningas Björn-juomanlaskijan täyttämään pikarit uudelleen, ja sill'aikaa hän kehoitti molempia runoilijoita ilahduttamaan heitä kaikkia laulullaan, mieluimmin jollakin tilapäisellä runolla, joka ei tarvinnut pitkää miettimisaikaa. Juuri tämänlaisissa tilapäisissä lauluissa oli Thorgejr Danaskjald taitava, ja kuningas halusi kernaasti antaa hänelle tilaisuuden jos mahdollista voittaa kuuluisan islantilaisen, jonka taidokkaammasti loppusoinnutettuihin lauluihin kuningas arveli tarvittavan pitempiaikaista miettimistä.
Thorgejr punastui ujosti tuon kehoituksen kuullessaan, ja hän pyysi vanhemman ja vieraan mestarin laulamaan ensiksi. Hän arasteli myöskin laulaa yksinkertaisia laulujaan Skaldan kuuluisalle tekijälle, joka tuntien suuremman taitavuutensa piti muinaisajan runolauluja liian mitättöminä ja halpoina.
Olavi Hviteskjald ei antanutkaan tilaisuuden mennä käsistään, vaan tahtoi loistavasti esiintyä kuninkaalle ja hänen hovilleen. Hän oli kauan odottanut tämänlaista kehoitusta, ja kun tilapäinen runoileminen ei ollut hänen alaansa, niin hän oli ahkerasti ja taitavasti sommitellut laulun kuninkaan kunniaksi. Se oli kirjoitettu vaikeimpaan kaikista runomitoista, niin kutsuttuun Alhendtiin, missä yksityiset tavut kussakin säkeessä olivat kahdesti soinnutetut, ja sanojen uskaliaat ja omituiset käänteet kaikkia ihmetyttivät ja hämmästyttivät.
Hän osasi laulun hyvästi ulkoa ja lauloi sen voimakkaalla ja miehekkäällä äänellä, pyydettyään ensin anteeksi, jos tämä tilapäinen, vaikeimpaan runomittaan laadittu laulu epäonnistuisi.
Hänen taidokas juonensa onnistui. Hänen laulunsa kuninkaan kunniaksi miellytti kaikkia, vaikka se kaikuikin hiukan jäykältä ja kankealta, ja yleisesti ihmeteltiin uuden, taidokkaan soinnutuksen uskaliaita käänteitä.
Kuningas kiitteli häntä ystävällisesti, vaikka hän ei ollut ymmärtänyt puoltakaan laulusta. Mutta hän huomasi tarvittavan suurta taitoa ja sukkeluutta näin mutkikkaaseen sanojen soinnuttamiseen, eikä hän voinut käsittää mitenkä niin äkkiä voi saada tuollaisen taidetekeleen valmiiksi.
Nyt oli Thorgejrin vuoro. Vaikka äsken kuulemansa laulu ei häntä miellyttänyt, oli hän kuitenkin niin hämmästynyt ja ihmeissään siitä, että hän ei tiennyt mitä ajatella omasta runoudestaan. Ehkä todellinen runotaide olikin toista kuin laulaa lämpimästi ja yksinkertaisesti sydämensä kylläisyydestä. Hän seisoi ääneti ja allapäin hetken aikaa miettien.
"Jos sinulta puuttuu aihe", sano kuningas, "niin anna minun auttaa sinua. Laula meille kauneimmasta ja ihanimmasta naisesta. Onhan siinä aihe, josta nuori sydän aina lämpiää."