"Ehkä minä voin antaa nuoren runolaulajan mielikuvitukselle virikettä!" sanoi äkkiä ritari Balke ja ojensi Thorgejrille pienen kullatun hopearasian, joka oli suljettu ja kalliilla kivillä koristettu. Thorgejr avasi rasian ja näki naisen pienen rintakuvan, joka oli harvinaisen taidokkaasti kreikkalaiseen tapaan maalattu vahaan saksanpähkinäpuulle. Nuori runoilija ei ollut milloinkaan nähnyt niin kauniita naiskasvoja. Hän kumartui melkein kunnioittavasti kuin pyhimyskuvan eteen sitä katsomaan. Hänen kirkkaat, siniset silmänsä loistivat lempeästi ja rauhallisesti. Hän tunsi mielensä yhtä tyyneksi ja iloiseksi kuin polvistuessaan Jumalan pyhän äidin kuvan eteen kirkossa, ja hän unohti kaikki arvelunsa ja alkoi runon laulukielen vanhimmalla, yksinkertaisimmalla runomitalla, jolla Voluspa sekä vanhimmat pohjoismaalaiset sankarilaulut ovat runoillut, yksinkertaisin, koruttomin sanaliittein, ilman muita koristeita kuin poljento ja yksitavuinen voimakas loppusointu, joka näytti tulevan kuin itsestään.
Sitten hän alkoi laulaa kirkkaalla, ystävällisellä äänellään, puhtain, syvin sävelin siitä ihanasta naisesta, jonka hän näki niin elävästi edessään. Hän kuvaili hänen kullankeltaisia kiharoitaan ja vertasi niitä Tanskan tasankojen tuleentuneisiin, aaltoileviin viljavainioihin. Noissa kirkkaissa, taivaansinisissä silmissä hän näki sen syvän, äänettömän rakkauden ja ylevän, käsittämättömän pyrkimyksen iankaikkiseen katoamattomuuteen, joka täytti hänen sisimmän sielunsa nähdessään taivaan lukemattomine tähtineen kuvastuvan suureen mereen, tai Tanskan tyyniin, kirkkaisiin järviin. Hän ei enää kauempaa kuvaillut tuon ihanan kuvan yksityisiä kohtia: se oli elävänä hänen sielunsa silmissä. Mutta hänen isänmaanrakkautensa ja hänen ihastukseensa sen lempeää luontoa kohtaan yhdistyi samalla hänen käsitykseensä naisellisesta kauneudesta, niin että hänelle tässä ihanassa naiskuvassa ilmenevä henki johti hänen mieleensä hänen äitinsä kehtolaulut ja hänen lapsuutensa ihanimmat unelmat. Kuvassa, josta hän lauloi, näki hän siten Tanskanmaan kirkastetun suojelusenkelin kohoavan laaksoista, ja vihertäviltä kunnailta sen kirkkaanviheriäisistä metsistä ja tyynistä järvistä ja polvistuvan uskon, toivon ja rakkauden elähyttämänä pyhän Kaikkivaltiaan valtaistuimen eteen. "Suo rauhasi ja siunauksesi Tanskanmaalle!" kuuli hän tämän rukoilevan "suo rauhasi ja siunauksesi kuninkaalle ja minun kansalleni! Suo rauhasi ja siunauksesi minun pojilleni ja tyttärilleni nyt ja iankaikkisesti!" Hänen äänensä värähteli hänen laulaessaan, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Laulu oli vaiennut, ei kuulunut ainoatakaan hyväksymishuutoa, ei kukaan ihaillut hänen taitoansa eikä runoilijalahjojansa. Mutta kaikkien sydämiä hän oli liikuttanut, ja monen vanhan soturin silmässä loisti kyynel. Myöskin kuningas oli liikutettu: "Kiitos, kunnon Thorgejr!" sanoi kuningas. "Jos ei sinulla vielä olekaan Olavin taitavuutta ja harvinaista sulavuutta, niin on sinulla kuitenkin sanat ja sävelet, jotka tunkevat sydämeen. Sitä minä ja kaikki kunnon tanskalaiset miehet rakastamme; senvuoksi onkin sinulle annettu oikea nimi: Danaskjald [Tanskan runoilija]. Mutta mikä talismani sai niin sydämesi lämpenemään? Anna minun katsoa! Ehkä se osaa opettaa meidät muutkin laulamaan!"
Thorgejr oli äsken antanut kuvan pois, ja se oli jo kulkenut ritarien kesken kädestä käteen saapuessaan nyt kuninkaalle. Kaikki ihailivat sitä suuresti ja sanoivat ettei Thorgejr ollut liiaksi sitä ylistänyt. Kun kuningas näki kuvan, muuttuivat hänen kasvonsa äkkiä. Hän istui kauan ääneti ja syventyneenä sen katselemiseen. Hän oli ainoa, joka ei heti puhjennut äänekkäästi ihailemaan kuvan kauneutta ja ylistämään taideteoksen taiteellista arvoa. Mutta viekkaalta ritari Balkilta ei jäänyt huomaamatta, miten ihastuneena kuningas sitä katseli, ja miten silminnähtävän vaikea hänen oli erota siitä, luovuttaessaan sen takaisin omistajalleen.
"Jos tällä taitavan böhmiläisen luostariveljen teoksella on jonkinlainen arvo teidän silmissänne, kaikkein armollisin kuningas", sanoi herra Balke, "niin vastaanottakaa se minun kunnioitukseni halpana todisteena. Se ei ole läheskään täydellinen kuva siitä, jota se esittää, se on vain heikko jäljennös Böhmin nuoresta prinsessa Margarethasta."
"Siis todellinen muotokuva!" huudahti kuningas. "Pyhän Pentin nimessä! Pyhä Lucas itse ei olisi voinut paremmin kuvata pyhää neitsyttä. Minä kiitän teitä kauniista lahjasta!" lisäsi hän hilliten iloaan. "Ottakaa vastaan tämä rannerengas minun kiitollisuuteni osoitukseksi!" Näin sanoen hän irroitti käsivarrestaan suurilla topaaseilla koristetun, kallisarvoisen rannerenkaan, ja antoi hovimarskin ojentaa sen hopeavadilla ritari Balkille. Mutta Margarethan kuvan hän pisti nopeasti kultaiseen rasiaansa ja kätki sen povelleen rakkaimpien pyhäinjäännöstensä viereen.
"Ovatko böömiläiset luostariveljet tulleet niin maallismielisiksi", kysyi arkkipiispa Antero — "että he turvautuvat pakanalliseen taiteeseen kuvatessaan maallista ja katoavaista kauneutta?"
"Pyydän anteeksi, arvoisa herra!" vastasi ritari Balke, jolle tämä kysymys oli esitetty. "Jalo maalaustaide on tosiaankin enemmän kristillinen kuin pakanallinen, ja nuo hurskaat miehet sitä harjoittaessaan vain lainaavat tuon maallisen ja katoavaisen kauneuden, antaakseen sillä heikon jäljennöksen taivaallisesta ja iäisestä. Tämän kuvan tarkoituksena oli olla mallina suureen alttaritauluun, joka kuvaa pyhän Agneksen marttyyrikuolemaa, ja jolla hurskas isä on aikonut koristaa luostarikirkkonsa. Niin pian kun se oli täyttänyt hurskaan tarkoituksensa, ei hän pitänyt sopivana säilyttää sitä kauemmin luostarissa ja antoi sen hyväntahtoisesti minulle, aavistamatta sen joutuvan näin korkeisiin käsiin."
Tästä ei puhuttu sen enempää. Kuninkaan viittauksesta arkkidiakoni Anfred nousi pitämään lyhyen, latinalaisen pöytärukouksen. Niin oli ateria päättynyt. Kuningas poistui miettivän näköisenä kreivi Albertin kanssa salakammioonsa, ja prinsessa Regitza rouviensa ja neitostensa saattamana naissaliin. Täällä hän vastaanotti Helena-rouvan ja hänen molemmat tyttärensä ystävällisesti, mutta jonkinlaisella hillityllä varovaisuudella, mikä melkein saattoi kauniin lesken katumaan käyntiään. Prinsessa valitti veljensä, kuninkaan, olevan niin kiintyneen tärkeisiin valtiollisiin asioihin, että tähän aikaan oli hyvin vähän tilaisuutta huvittelemiseen ja seurustelemiseen hovissa: "Täällä puhutaan vain sodasta ja sota-asioista", sanoi hän, "minä olen senvuoksi päättänyt aivan heti erottautua tänne kokoontuneesta sotaisesta seurasta, ja muodostaa pienen, rauhallisen, enimmäkseen naishoviseuran, tähän linnan siipirakennukseen, jonka veljeni on jättänyt minun käytettäväkseni. Teidän iloinen seuranne, jalo rouvani", lisäsi hän, "on senvuoksi minulle hyvin mieluinen, jos Te ja Teidän tyttärenne voitte tyytyä tähän hiljaiseen nunnaelämään, jota minä tavallani vietän. Muuten me pian olemmekin siihen pakoitetut kun veljeni nyt, kuten näyttää, tavallisuudesta poiketen aikoo ottaa talvenkin sotaisten aikeittensa avuksi."
Ajatus yksitoikkoisesta, ikävästä hovielämästä naissalissa ei suinkaan miellyttänyt Helena-rouvaa. Mutta hän oli pitävinään sitä hyvinkin mieluisana. Kuninkaan vilkas luonne ja hänen mieltymyksensä naisseuraan oli kuitenkin hänelle takauksena siitä, ettei, ainakaan kuninkaan kotona ollessa, Riibehuusissa tulisi olemaan niin kuollutta ja hiljaista kuin prinsessa Regitza oli koettanut hänelle uskotella. Kasvatusäiti vei nyt myöskin pienen Rigmorin prinsessan luo, joka vastaanotti hänet sydämellisesti.