Sill'aikaa nuoret ritarit olivat pukeneet viitat, haarniskat ja hansikkaat ylleen ja olivat Esbern Snaren poikien sekä näiden lankojen kanssa lähteneet huviratsastukselle ja jokapäiväisiin aseharjoituksiin. Muutamat vanhemmat ritarit ja hovimiehet huvittelivat lautapelillä ja pelipöytien ääressä.
Thorgejr Danaskjald oli poistunut oppineen islantilaisen kanssa, saadakseen häneltä opetusta uusissa taidokkaissa laulumuodoissa; sillä hän kunnioitti suuresti tämän vanhemman mestarin taitoa, ja hän toivoi innokkaasti omistavansa sen mitä hän voi oppia tuon vieraan taidosta, siltä kadottamatta omintakeisuuttaan ja sitä minkä katsoi jalossa runotaiteessa korkeimmaksi ja tärkeimmäksi.
Arkkipiispa Antero ja veli Gunnar olivat heti etsineet vasta saapuneen Pietari-piispan, ja ystävällisessä veljesseurassa he keskustelivat kuninkaan ja maan tärkeimmistä asioista.
Linnan suuren juhlasalin ikkunan syvänteessä, jonne lyijyyn upotetuista ruuduista virtasi niukasti valoa, istuivat ritari Herman Balke ja arkkidiakooni Arnfred arpapelipöydän ääressä. He keskustelivat salaisesti siitä valtavasta vaikutuksesta, minkä böhmiläisen prinsessan kuva näytti tehneen kuninkaaseen.
"Sen minä kyllä aavistin!" sanoi ritari Balke itserakkaasti. "Teidän sotaisa kuninkaanne on tunnettu kristikunnan kohteliaimmaksi ritariksi, sekä kauniin sukupuolen lämpimäksi ihailijaksi, ehkä liiankin lämpimäksi muutamien mielestä. Prinsessa Margaretha ei ole ainoastaan kaunein, mutta, minä uskallan sen vakuuttaa, hän on myöskin sivein ja rakastettavin nainen, jonka minä tunnen. Teidän kuninkaanne hän tuntee vain maineen kautta, mutta sankarina ja ritarina hän ihailee jo häntä. Liitto hänen kanssaan ei olisi onnellinen ainoastaan Tanskalle, vaan myöskin niille vieraille maille, joita tämä valloitushaluinen kuningas nyt uhkaa tulella ja miekalla. Minä tunnen kauneuden vaikutuksen sydämiin, ja Margaretha rakastaa rauhaa vieläkin hartaammin kuin hän kunnioittaa sankarillista voittajaa."
"Minä ymmärrän, minä ymmärrän!" kuiskasi Arnfred viekkaasti. "Te ette ole täällä ainoastaan Liivinmaan ja Saksan ritarikunnan puolesta. Te olette täällä myöskin salaisesti hellän naissydämen lähettiläänä" — —
"Siinä te erehdytte suuresti, hurskas herra!" keskeytti hänet Herman Balke itsetietoisesti. "Minä en edes pyhän veljeskunnan suurmestarina halveksi käyttää hyväkseni tilaisuutta ja inhimillisiä intohimoja suuriin, hyväätekeviin tarkoituksiin. Mutta minä en alennu toisen tahdon sokeaksi välikappaleeksi sen vuoksi, että tuo välikappale on joutunut minun käteeni ja voisi ehkä yhdistää muihin minun tahtoni. Tässä ei ole kysymys ruhtinaan tai prinsessan persoonallisesta onnesta. Mitä muuten tuohon kuvaan tulee, niin minä en ole sanonut ainoatakaan valheellista sanaa siitä, eikä ihana Margaretha voi uneksiakaan, että hän näin in effegie [välillisesti] lepää nuoren Tanskan kuninkaan povella. Tuo taikakalu oli vain siemen, minkä taivas pudotti käteeni", jatkoi hän hartaan näköisenä, "minä kylvin sen sitten sopivassa tilaisuudessa sinne, missä minä tiesin sen löytävän hyvän ja suotuisan maaperän. Jos siitä kasvaa palmu Tanskanmaahan, niin minä en pyydä siitä kunniaa itselleni. Mutta minun ja monen, myöskin teidän hyväntekijänne, vangitun piispa Valdemarin, edut voisi siten yhdistää. Hän, jolla on kuninkaiden sydämet kädessään, ei varmaankaan ole turhaan tehnyt teitä, arvoisa herra, minun ystäväkseni ja uskotukseni. Kuninkaan rippi-isänä teillä on tilaisuus lausua sana oikeaan aikaan — ja —"
"Minä ymmärrän, minä ymmärrän!" kuiskasi Arnfred. "Te arvelette rakastuneen lejonan päästävän saaliin kädestään, ja Saksan ritarikunta saa yksin kunnian sekä kohtuullisen kunniapaikan käännettyään Liivinmaan miekalla. — Teidän ystävänne Valdemar piispa on hyvin suosittu Böhmin hovissa. Jos hän teidän hurskaan Margarethanne rukouksesta pääsisi vapaaksi, niin hän kenties antaisi kuninkaalle muuta ajattelemista kuin teidän pakananne, ja minä — niin, minä saisin tyytyä —"
"Ensimäiseen käännetyn Liivinmaan piispanpaikkaan, niin totta kuin Saksan ritaristolla on jonkinlaista vaikutusvaltaa hänen Pyhyytensä!" — keskeytti ritarikunnan suurmestari painavasti. Samassa joku lähestyi, ja molemmat herrat ojensivat toisilleen kätensä pelipöydän yli, nousivat äänettöminä, luoden toisiinsa ymmärtävän katseen. Naureskellen viittaansa piiloutuneena, kumaraselkäinen arkkidiakooni astui taas kapitulitaloon. Herman Balke astui oven vieressä istuvan asepalvelijansa luo. Poika heitti valkoisen ristiviitan korkean herransa hartioille, ojensi hänelle hansikkaat ja valkotöyhtöisen hatun, ja seurasi häntä sitten kunnioittavan välimatkan päässä linnanpihalle. Siellä odotti ritarin korkea ori satuloituna, ja aseenkantajan lauhkea tamma sen vieressä; ja hetken kuluttua oli saksalaisen ritariston suurmestari, niinkuin näytti asiaansa toimittamatta, ratsastanut pois Riibehuusista. Mutta hän uskoi heittäneensä tulikipinän kuninkaan sydämeen, mikä panisi kuninkaan ajattelemaan muuta kuin Liivinmaan valloittamista sekä estäisi hänet sekaantumasta Miekkaveljeskunnan ja saksalaisen ritariston aikeisiin. Saksan sisäiset riitaisuudet ja kuninkaan liittoutuminen keisari Oton kanssa teki myöskin tarpeelliseksi sen että kuninkaan täytyi kääntää huomionsa aivan toiseen suuntaan, kuin mitä hän oli näyttänyt viekkaalle ritari Balkille.
Kuningas Valdemar oli kuunnellut harvinaisen hajamielisenä kreivi Albertin selostusta runsaasta sotaverosta, joka oli saatu kannetuksi. Hän oli antanut hänelle käskyn lähettää viipymättä Elben luona oleva sotajoukko nöyryyttämään kuningas Ladislausta ja peloittamaan pohjoissaksalaisia ruhtinaita, joista osa oli hänen läänitysmiehiään; sillä hän tiesi heidän vain odottavan sopivaa tilaisuutta riistäytyäkseen irti tanskalaisten yliherruudesta. Kuningas lupasi itse muutaman päivän kuluttua yhtyä sotajoukkoihin. Mutta vakava kreivi Albert katseli ihmetellen sankarimielisen kuninkaansa kasvoja, joista hänen mielestään puuttui se tyyni varmuus, mikä aina oli hänelle ominainen hänen tehdessään suunnitelmia ja jakaessaan näin tärkeitä käskyjä. Kreivi Albert ei myöskään käsittänyt, minkävuoksi kuningas vastoin tapojaan viipyi Riibehuusissa, kun näin tärkeä sotaretki oli kysymyksessä. Silloin ajatus Helena-rouvasta ja kaikesta, mitä hänestä ja kuninkaasta sanottiin, välähti kreivin mieleen ja hän punastui itse tuota ajatusta, joka hänen tahtomattaan oli tunkeutunut esiin.