"Minä olen tuonut mukanani Esbern Snaren uljaat pojat", sanoi hän, "ja heidän iloinen äitipuolensa on seurannut heitä, luultavasti saadakseen huvitella täällä hovissa. Mutta, jos minun kuninkaani uskollisesti pysyy suunnitelmissaan, niin ei Riibehuus ainakaan aivan pian tule huvituksista rikkaaksi."
"Elkää sanoko niin!" vastasi kuningas. "Pommerin retki ei kestäne kovinkaan kauan, ja jos kaikki käy toivomusteni mukaan, niin voi täällä linnassa syntyä pian hyvinkin iloinen elämä. Mitä sanotte, urhokas sisarenpoikani, jos minä nyt todenteolla ajattelisin naimisiin menoa?"
"Siihen vaaditaan ensiksi kuninkaallinen tai keisarillinen morsian!" huomautti kreivi Albert; ja kun kuningas ei ryhtynyt keskustelemaan sen enempää asiasta, sanoi kreivi Albert hyvästi, ja lähti vielä samana päivänä, hyvin synkkänä ja alakuloisena useiden ritarien ja soturien kanssa sotajoukkojen luokse, Kaarlon ja seurueensa saattamana.
Seuraavana aamuna kuningas ratsasti tapansa mukaan aamujumalanpalvelukseen tuomiokirkkoon. Kun hän aikoi astua sisään komeasta kirkonovesta, jota koristi rengaskaulainen kullattu kissanpää, huomasi hän Helena-rouvan tyttärineen pysähtyneen oven suuhun häntä tervehtimään. Kauniilla leskellä oli komea, punainen kärpännahoilla reunustettu silkkiviitta yllään ja päässään kamelikurjen höyhenillä koristettu korkea silkkihattu, joka veti kaikkien huomion puoleensa. Paljon väkeä virtaili kirkkoon, ja syntyi hetkeksi seisahdus väkijoukon tehdessä tilaa kuninkaalle ja hänen seurueelleen.
"Katsokaa, tuossa on kuninkaan jalkavaimo, Seebyn rikas leski!" sanoi paksu riibeläisporvari seuralaiselleen. "Katsokaa mitenkä hän kiemailee ja kumartelee! Kukaties me kuitenkin saamme hänet kuningattareksi keisarin sisaren sijasta — hyi!"
Närkästyneenä kuuli kuningas hävittömän puheen. Hän kalpeni vihasta ja kääntyessään hän näki ivanaurun monen kasvoilla, mutta hän ei saanut selville kuka nuo sanat oli lausunut. Hän hillitsi suuttumuksensa ja astui rauhallisesti edelleen, mutta Helena-rouvan ja hänen tyttäriensä tervehdyksiin hän vastasi kylmästi ja vieraasti kumartaen, eikä edes katsonut heihin. Kaunis leski antoi hunnun samassa pudota kasvoilleen peittääkseen äkkiä kalpeiksi valahtaneet poskensa. Hän tarttui tytärtään käsivarteen ettei horjahtaisi, ja kiirehti sitten umpinaiseen rukoustuoliin, missä hän polvistuneena ja kuumia, katkeria kyyneleitä vuodattaen näytti rukoilevan.
Kuningas oli unohtanut rukousnauhansa ja lähetti pojan sitä hakemaan. Levottomana ja hajamielisenä hän vaipui rippituoliinsa, tuntien valtavan halun avata sydämensä rippi-isälleen. "Raskas synti painaa omaatuntoani!" sanoi hän ristikon läpi tarkasti kuuntelevalle arkkidiakonille. "Minä olen saattanut varomattomilla ja turhilla puheillani sekä kevytmielisellä käytökselläni nuoren, ylhäisen lesken huonoon maineeseen ja itseni huonoon huutoon kansan kesken. Millä katumuksella voin sovittaa tämän rikoksen, miten voin tehdä lopun näistä solvaisevista puheista?"
"Teidän rikoksenne, kuninkaani", vastasi rippi-isä, "ei oikeastaan ankarasti katsottuna ole peccatum mortale eli kuolemansynti, mutta joskin se voiteisiin laskea niiden joukkoon, niin halvinkin pyhälle kirkolle suotu etu on riittävä sen sovittamiseksi, ja siihen kehoittaa teitä teidän harras kiintymyksenne sekä kirkkoon että paavilliseen hallitukseen. Jos te tästälähin tahdotte välttää rikoksen luonnollisia seurauksia maailman silmissä sekä teidän kunnianne häpeällistä solvaisemista, niin täytyy teidän solmia kristillinen ja kunniallinen avioliitto Teidän säätyisenne naisen kanssa ja olla enää koskaan näkemättä tätä nuorta, kiehtovaa leskeä."
Kuninkaan posket hehkuivat. "Kaksi päivää sitten", vastasi hän, "olisi tämä sovitus ollut minulle liian ankara ja vaikea — tänään tuntuu se minulle liian helpolta —" ja nyt hän ilmoitti rippi-isälleen sen salaisen epäjumaloimisen, minkä vallassa hän oli ollut eilisestä päivällisestä asti, ja mitenkä hän, sensijaan että olisi lukenut Ave-Mariansa, oli vain katsellut maallisen naisen kuvaa, mikä oli saanut paikkansa hänen sydämellään hänen kumminsa herttua Knuutin verisen hiuskiharan vieressä.
"Se kuuluu vielä peccatavenialioihin eli anteeksi annettaviin synteihin, armollinen herra!" kuiskasi Arnfred ristikon läpi — "Mitä liekin tuo salaperäinen Slagelsen pappi puhunut teille sisäisestä valosta, vaipumisesta Jumalan olentoon itseensäsyventymisen ja aistiluontonsa hillitsemisen kautta, niin tämä Teidän maallisen kuvan ihailemisenne osoittaa tämän salaoppineiden luonnottoman opin sotivan teidän tervettä luontoanne vastaan. On parempi naida kuin palaa, sanoo apostoli, enkä minä voi antaa teille sen parempaa neuvoa, jalo herra!"