"Mitä? Palaa?" toisti Valdemar kiivaasti. "Elkää niin nimittäkö puhtainta tunnetta, mitä minä olen elämässäni tuntenut. Minä en sitä tunnusta sinulle syntinä. Mutta se onkin ehkä vain haaveilua, jonkinlaista hulluutta, joka ei johda minkäänlaisiin tuloksiin, ja minua vain suututtaa, että minä tämän päähänpiston tähden unohdan sekä toimia että rukoilla. Sillä minä en unohda ainoastaan Ave-Mariani lukemista — senhän minä kyllä voin sovittaa — minä en unohda vain rukousnauhaani. Tuo nainen, jota minä en milloinkaan ole nähnyt, on nyt enemmän minun mielessäni kuin sotaretki maan ja kruunun kunnian puolesta. Jos minä olisin nainen tai pappi, niin minä uskoisin tuolla kuvalla, jonka minä vastaanotin vihollisen kädestä, olevan taikavoiman. Enkä minä eroaisi siitä vaikka sinä antaisit minulle kaikki kirkkosi pyhäinluut ja marttyyrihampaat."
"Sitä uhrausta ei pyhä kirkko teiltä vaadi!" kuiskasi Arnfred. "Tässä minä en pelkää olevan minkäänlaisen taikavoiman vaikutusta, vaikka sellaisesta kyllä ennen olen kuullut puhuttavan. Mutta minä luulen paljon enemmän teidän suojeluspyhänne ja isoisänne pyhän Knuut herttuan ystävällisen kehoituksen vaikuttaneen näin voimakkaasti tähän teidän kuninkaalliseen mieleenne. Noudattakaa luottamuksella tuota pyhää kehoitusta, ja huolehtikaa valtakunnan ja kruunun säilyttämisestä liitolla, joka voi tuottaa onnea ja siunausta sekä teille että Tanskalle."
"Onhan tuo kaikki kuitenkin turhaa haaveilua!" vastasi kuningas. "Ja kuka voi taata minulle sen, ettei tuon kuvan aikaansaama vaikutus katoa kuin muutkin unet, nähdessäni hänet todellisuudessa? Mutta minä tahdon kuitenkin ajatella sitä. Jumalan haltuun, pappi!" Sitten kuningas poistui rippituolista, ja aamujumalanpalveluksen päätyttyä hän ratsasti ajatuksiinsa vaipuneena takaisin linnaan.
Heti kun Helena-rouva tyttärineen, Pietari Strangenpojan ja Antero Gronpojan saattamana astui ulos kirkosta, alkoi kuulua yleistä mutinaa uteliaasta, tunkeilevasta kansanjoukosta, joka seurasi heitä uhkailevana aina linnaan asti. Suuttuneina tästä tunkeilevaisuudesta ja sopimattomasta sekaantumisesta molemmat nuoret ritarit paljastivat miekkansa ja oli vähällä syntyä verinen ottelu, mutta Valdemarin käskystä muutamat kuninkaan seurueeseen kuuluvat ritarit ratsastivat takaisin ja hajoittivat levottoman väkijoukon, joka vihelsi sormiinsa ja lausui raakoja, loukkaavia sanoja, "kauniista, koreilevasta noidasta". "Hän mielistelee Tanskan kuningasta — hän tahtoo päästä Tanskan kuningattareksi!" huusivat he. "Menköön takaisin Ruotsiin! Hän on taittanut niskan mieheltään, hän on liitossa paholaisen kanssa."
Helena-rouva luuli vaipuvansa maahan häpeästä. Hänen tyttärensä itkivät ja turvautuivat vavisten kiukustuneisiin sulhasiinsa. Tainnoksissa ja kuolonkalpeana kannettiin vainottu kaunotar linnaan. Hänen poikapuolensa ja hänen tyttäriensä sulhaset olivat hyvin kiihtyneet tästä loukkaavasta kohtelusta. Kiivastuneena kuningas käski mitä ankarimmin tutkia asiaa. Koko hovin läsnäollessa hän julisti Helena-rouvan olevan mitä kunniallisimman ja nuhteettomimman ritarinaisen, ja hän vannoi kuninkaallisella voimallaan ja kunniallaan suojelevansa häntä kaikilta loukkauksilta. Sen, joka todisteetta syytti häntä rikoksesta, julisti hän häpeällisimmäksi kunnianloukkaajaksi, jota rangaistaisiin siitä lain koko ankaruudella.
Hän sai siten ainakin aluksi Helena-rouvan sukulaiset ja ystävät rauhoitetuiksi, ja he toivoivat nyt mitä pikemmin voivansa viedä hänet pois Riibehuusista, minkä myöskin kuningas piti välttämättömänä.
Kun Helena, toinnuttuaan tainnoksista, avasi silmänsä, tuijotti hän hurjasti ja epätoivoisena ympärilleen, puhellen samalla niin sekavasti, että pelästyneinä pantiin hakemaan mestari Harpesträngiä, jonka mielestä hänen tilansa oli hyvin arveluttava. Hän selitti Helenalla olevan kovan ja vaarallisen kuumeen. Houreissaan hän ilmaisi intohimoisen, melkein rajun rakkautensa kuninkaaseen. Hän mainitsi usein kyyneleitä vuodattaen hänen nimeään ja väänteli käsiään. — "Minun vanhukseni" — huokaili hän — "niin, hänen täytyi kuolla — niin oli tähtiin kirjoitettu — Musta sen sanoi — ja minä olen viaton — minkä vuoksi hän kulki niitä portaita pimeässä — Onhan hänkin nyt kuollut? — Hän, jolle minun lemmittyni ensiksi ojensi kätensä? — hän tulee kruunu ruskeilla kiharillaan — haa, eikö se tarkoittanutkaan minua? — Miksi Musta nauroi niin viekkaasti partaansa!" Näin hän puheli kiihkeästi, ja neitoset ristivät itseään ja sanoivat hänen puhuvan liitostaan paholaisen kanssa.
Pieni Rigmor juoksi pelästyneenä pois vuoteen luota, ja kun prinsessa Regitza huomasi mistä oli puhe, käski hän kaikkien poistua huoneesta, jääden yksin onnettoman sairaan luokse.
"Kuka se Musta on, josta te puhutte, jalo rouva!" kysyi hän rauhallisesti. "Onko hän jokin hengen mies? Ehkä teidän rippi-isänne tai sielunpaimenenne?"
"Minun sielunpaimeneni?" toisti Helena-rouva hymyillen. "Minun sielunpaimeneni, niin kyllä tavallaan, — mutta hän ei ole pitänyt hyvää huolta minun syntisestä sieluparastani — luolaan hän on vienyt minut, syvään, mustaan luolaan, minne ei aurinko eikä kuu paista?"