"Mitä te näitte siellä luolassa?" kysyi prinsessa tuskallisen jännitettynä.
"Minä näin mitä tähtiin on kirjoitettu — herttuan nimen — ei, kuninkaan, suurimman ja mahtavimman kuninkaan — myöskin sinun nimesi minä näin." tämän sanoessaan hän tuijotti jäykästi prinsessaa silmiin — "myöskin sinä olet syntynyt kruunua kantamaan, — omaa nimeäni", — huokaili hän, "oi, omaa nimeäni minä en nähnyt. Voi, voi, se oli varmaankin häpeän ja häväistyksen peittämä." — Tässä hän peitti molemmilla käsillään kauniit, kalpeat kasvonsa ja itki katkerasti.
Mutta tämä mielenhäiriö ei kestänyt kauan. Käsittämättömillä sielunvoimilla hän näytti pakoittavan mielensä rauhoittumaan. Selvittyään, hän mestari Harpesträngin suureksi ihmeeksi, parani aivan täydellisesti. Ennen iltaa hän jo ivaili ja nauroi näennäisen rauhallisesti sitä, että Riiben katupojat olivat kutsuneet häntä noita-akaksi, ja että hän oli antanut tuollaisen asian niin painaa mieltänsä. Kuultuaan miten kiivaasti kuningas oli puolustanut hänen kunniaansa ja huolehtinut hänen turvallisuudestaan, kohotti hän päätään ja rintaansa, ja kysyi ihmetellen minkävuoksi hänen tyttärensä ja heidän sulhasensa olivat matkapukeissa. "Olenko minä käsittämättömässä heikkoudessani sanonut haluavani matkustaa?" kysyi hän. "Jos minun ei ole käsketty lähteä pois vieraanvaraisesta Tanskan hovista, jota minun on mahdoton uskoa, niin ainakin minun kunniani nyt vaatii minun jäämään tänne. Ei suinkaan joukko katupoikia karkoita herttua Guttormin tytärtä Riibehuusista?"
Kaikki vaikenivat hämillään. Helena-rouva nousi ylpeänä ja varmana, ja pyysi saada puhutella kuningasta.
"Minä esitän itse veljelleni teidän toivomuksenne, jalo rouva!" vastasi prinsessa Regitza äkkiä ja poistui hänen luotaan.
Valdemarin istuessa levottoman ja miettiväisen näköisenä salakammiossaan, astui hänen vakava sisarensa, tavallisuudesta poiketen ja ilmoittautumatta hänen luokseen.
"Suo anteeksi veljeni, jos minä häiritsen sinua!" sanoi hän tuttavallisesti veljeään lähestyen. "Minä tulen tärkeän asian vuoksi sinun luoksesi. Sekä sinun että meidän sukumme kunnia on kysymyksessä. Onneton Helena-rouva haluaa puhua sinun kanssasi."
"Minä en tahdo tavata häntä!" vastasi kuningas päättäväisesti. "Mutta minä toivon hänen matkustavan niin pian kuin lääkäri sen sallii!"
"Se on tietysti välttämätöntä!" sanoi prinsessa. "Mutta asiaa on tarkasti punnittava. Hän on herttuan tytär, meidän hovimme vieras, mahtavaan ja suureen ritarisukuun kuuluva ritarirouva, nainen, jonka, kunniaa sinä itse julkisesti ja kiivaasti olet puolustanut, voiko hänet häväistynä ja hyljättynä karkoittaa meidän hovistamme kuin ylönkatsotun ja tunkeilevan porton?"
"Mitä sinä sitten vaadit minun tekemän?" kysyi Valdemar kiivaasti. "Tunnethan sinä solvaisevan huhun meistä? Tahtoisitko sinä vaatia minua uhmailemaan sitä. Tahdotko sinä, että minä puhdistaisin hänen kunniansa uhraamalla hänelle omani. Pitääkö minun ojentaa hänelle käteni ja kruununi ja joutua siten koko Europan ja kansani ylenkatsottavaksi. Minä tunnustan sinulle, että minä en ole syytön. Minusta hän oli kaunein ja rakastettavin nainen, mitä minä olin nähnyt, ja minä osoitin hänelle huomaavaisuutta, mikä oikeutti hänet mitä mahdottomimpiin luulotteluihin. Mutta ei koskaan mieleeni olisi juolahtanut korottaa ritarinleskeä Tanskan valtaistuimelle. Minun kevytmielisyydelläni ja varomattomuudellani on ollut surulliset seuraukset. Kauniin lesken hyvä nimi ja maine on turmeltu, eikä minun kunniani siitä ole voittanut. Minä tahdon tehdä kaikkeni sovittaakseni tämän rikokseni, mutta en mitään, millä häpäisisin valtakuntaa ja kruunua!"