"Sano minulle suoraan, veljeni", kysyi prinsessa luoden häneen vakavan, tutkivan katseen, "rakastatko sinä häntä, tai oletko sinä koskaan rakastanut häntä? Teille miehille saa asettaa kaksi kysymystä silloin kun meille vain yhden. Käsi sydämelle! Sinun rauhasi tähden minä kysyn näin sinulta."
"Sinä ahdistat minun omaatuntoani, sisar!" vastasi Valdemar. "No, kuule siis! Minä olen todellakin kerran kuvitellut rakastavani häntä. Mutta minä varmasti tiedän erehtyneeni." Tämän sanoessaan hänen katseensa välittömästi kääntyi pöydällä olevaan kullattuun, sulettuun rasiaan; minkä sisässä prinsessa Margaretan kuva oli.
"Vielä vain yksi kysymys, veljeni! Teen sen onnettoman Helenan tähden, jonka kohtaloa minä koko sydämestäni surkuttelen. Oletko sinä koskaan sanonut hänelle suoraan ja selvin sanoin mitä sinä luulit tunteneesi häntä kohtaan?"
"Jos minä voisinkin puhdistautua siitä", vastasi kuningas, "niin minä en kuitenkaan voi puhdistautua niiden katseitten ja eleiden edessä, mitkä puhuvat selvemmin ja vakuuttavimmin kuin kaikki sanat, ja siinä suhteessa minä olen ja jään syynalaiseksi. Sinä naurat minulle, kun kuulet sovitustyön, mikä minut on senvuoksi määrätty tekemään, ja jos minä itse olisin ollut rippi-isäni, niin minä en olisi voinut lempeämmin rangaista: minä nain prinsessan, jota minä en koskaan ole nähnyt. — Minä en enää koskaan tapaa Helena-rouvaa. Mutta minä tahdon kirjoittaa hänelle. Minä tahdon selvästi osoittaa hänelle kunnioitukseni. Niin kauan kuin hän haluaa olla sinun vieraasi, on häntä kohdeltava kuin ruhtinatarta, kuin herttua Guttormin tytärtä. Mutta minä poistun huomen-aamulla Riibehuusista, enkä palaa niin kauan kuin hän on täällä. Kunnia- ja turvallisuusvartio suojelee häntä kaikilta loukkauksilta sekä hänen täällä ollessaan, että hänen matkustaessaan. Hänen nuorimmalle pojalleen minä olen luvannut herttuakunnan, siinä sanassani minä pysyn, maailman puheista välittämättä. Mutta enempää minä en voi enkä tahdo tehdä."
Siihen keskustelu päättyi. Kuningas kirjoitti kirjeen kauniille leskelle, ja prinsessa ojensi sen tälle, tuoden ystävälliset tervehdyksensä kuninkaalta.
Kun Helena-rouva luki kirjeen, kalpeni hän. Mutta hän tointui nopeasti, ja noustuaan rauhallisesti ja päättäväisesti, hän selitti tahtovansa vielä samana yönä matkustaa takaisin Skåneen. "Kullenille minä rakennan linnani!" sanoi hän salaperäisesti prinsessalle. "Sieltä minä tahdon katsella taivaan rataa ja antaa maailman kulkea kieroa kulkuaan. Tervehtikää kuningasta ja sanokaa hänelle: Minä olen nyt Kullenmiehen kuningatar. Kyllä hän ymmärtää mitä minä tarkoitan."
Prinsessa katseli häntä ihmetellen ymmärtämättä häntä, ja pelkäsi hänen menettäneen järkensä. Nyt kutsui Helena-rouva tyttäriensä sulhaset luokseen ja kysyi heiltä oliko heidän rakkautensa hänen tyttäriinsä yhtä lämmin tänään kuin eilen. He vakuuttivat niin olevan ja ihmettelivät tätä omituista kysymystä.
"Sitten he ovat tunnin kuluttua teidän aviovaimoinanne, tai ei milloinkaan!" sanoi hän päättäväisesti. "Minä en voi enää kauemmin suojella heitä täällä Tanskassa, ja jos he seuraavat minua salmen tuolle puolen, niin he eivät enää koskaan palaa takaisin!"
Pietari Strangenpoika ja Antero Gronpoika katsoivat iloisesti ihmetellen morsiamiinsa, jotka seisoivat matkapuvuissa valmiina seuraamaan oikullista äitiään. Tytöt seisoivat kyynelsilmin, vuoroon punastuen ja kalveten, ja nuoret ritarit eivät miettineet kauemmin.
"Tunnin kuluttua minä olen teidän laillinen vävypoikanne, jalo rouva!" vastasi Pietari Strangenpoika, "ja huomenna minä vien kauniin vaimoni Kallundborgiin!"