"Ojenna minulle kätesi, jalo Cecilia!" sanoi Antero Gronpoika. "Täältä on vain pari askelta linnankappeliin. Antakaa minun huomenna saattaa rakas vaimoni Terslösen kartanoon!"
Hämmästyneet tytöt eivät väitelleet vastaan. Kaikki ihmettelivät näitä äkkinäisiä ja valmistuksitta tapahtuvia kaksoishäitä, jotka olivat olleet määrätyt vietettäviksi vasta seuraavana kevännä. Prinsessa pudisti päätään ja antoi omituisen vieraansa tässä menetellä niinkuin hän olisi ollut kotonaan. Lähetettiin heti sana Junkker Strangelle, sekä Esbern Snaren kolmelle pojalle. Iloinen Junkker Strange onnitteli poikaansa ja nauroi sydämen pohjasta, Helena-rouvan hämmästyttävälle päähänpistolle, joka hänestä oli erinomainen. Niilo Mule yski hämillään ja kuiskasi Juhana veljelleen: "Meidän kauniilla äidillämme ei ole vähääkään käsitystä soveliaisuustavoista. Oman kunniansa hän on häväissyt, ja nyt hän saattaa tyttärensä naurunalaisiksi näillä kiireisillä häillä, niinkuin tässä oltaisiin jäniksen selässä, ja vielä hovissa — se on aivan kauheaa!"
"Järkevämpää päähänpistoa ei meidän nuorella rouva-äidillämme ole ollut pitkiin aikoihin!" vastasi marsalkka Juhana. "Näin hän säästää yhdellä kertaa kahdet hääkustannukset."
YHDEKSÄS LUKU.
Ihmetellen kuuli kuningas seuraavana aamuna sisareltaan, että nuo molemmat nuoret ritarit olivat kaikessa kiireessä ja hiljaisuudessa tulleet vihityiksi kappelissa, ja että he jo ennen päivän nousua olivat lähteneet pois vaimoineen. Helena-rouva oli jo ennen keskiyötä jättänyt Riiben, ainoastaan marsalkka Juhanan seuraamana, jonka säästäväiseen esitykseen matkustaa yksinkertaisessa porvarillisessa valepuvussa hän oli suostunut, välttääkseen siten kaikkea huomiota. Hän oli myöskin kieltäytynyt vastaanottamasta tarjottua kunnia- ja turvallisuus-vartiota. Varovainen sisar piti viisaimpana olla puhumatta tuosta omituisesta tervehdyksestä, jonka Helena oli pyytänyt prinsessan viemään kuninkaalle, sillä hän arveli sen sisältävän katkeran viittauksen siitä, mikä nyt oli paras kokonaan unohtaa. Hänen mielestään oli myöskin viisainta olla puhumatta siitä mielenhäiriöstä, minkä hän luuli huomanneensa onnettomassa kaunottaressa. Vieläkin enemmän prinsessa varoi kertomasta siitä tulisesta rakkaudesta kuninkaaseen, minkä Helena oli ilmaissut houreissa ollessaan. Hän koetti rauhoittaa kuninkaallista veljeään ihailemalla ylpeän lesken mielenmalttia hänen matkalle lähtiessään ja sitä oikullista iloisuutta, millä tämä itse oli ivaillut pyylevää ulkomuotoaan porvarillisessa puvussaan.
"Onneton Helena raukka!" huokaili Valdemar. "Iloitessaan ja ivaillessaan hän usein salasi levottoman ja särkyneen sielunsa. Minä tunnen hänen iloisuutensa. Se on monta kertaa pelottanut minua. Hänen elämänsä on onneton. Jumala suokoon hänen sieluparalleen rauhan, ja antakoon minulle armossaan anteeksi, jos minä liian lämpimällä osanotollani olen lisännyt tämän rauhattoman sielun hämmentymistä. Hän on kuitenkin ylevä ja jalosieluinen ihminen."
Prinsessa Regitza oli mennyt. Kuningas istui surumielisenä, nojaten poskeaan käteensä ja ajatteli tärkeää, uhkarohkeaa päätöstä, jonka hän oli tekemäisillään, ja mistä ehkä hänen koko elämänsä onni riippui. Hän kavahti itse tätä ajatusta ja häpesi. "Onni!" — sanoi hän. "Mikä on kuninkaiden onni! Heidän kansansa ja valtakuntansa onnellisuus, heidän valtaistuimensa kunnia ja loisto — onnellinen rakkaus, perheonni, niistä voivat vain porvarit ja talonpojat iloita — turhaa on niistä kuninkaan haaveilla!" Tahtomattaan hän avasi pienen kuvarasian ja katseli kaunista tuntematonta, jonka hän ehkä vasta morsiamenaan saisi nähdä. "Helenan kaltainen hän ei ainakaan ole", sanoi hän, "mutta se on hyvä: Tässä on rauhaa ja avomielisyyttä, — ei hivuttavia intohimoja, ei kunnian eikä vallan salaperäistä, levotonta janoamista — tässä on tyyntä rakkautta ja vaatimatonta viattomuutta — ei tulivuorta, eikä häikäisevää ilon ja ivailun naamaria, joka peittää lihan ja hengen välisen epätoivoisen taistelun."
Hänen näin istuessaan mietiskellen avattiin ovi, ja kaniikit Renert ja Albrecht astuivat sisään.
"Kaikkeinarmollisin herra ja kuningas on suvainnut käskeä", — änkyttivät molemmat kuin yhdestä suusta, jääden seisomaan, kantapäät kynnyksellä avonaiseen oveen, ja kumartaen niin syvään, että heidän pelästyksissään täytyi astua askele eteenpäin etteivät kaatuisi nenälleen, ja silloin viekas hovinarri sulki nopeasti oven heidän takanaan.
"Olettehan te syntyisin böömiläisiä?" kysyi kuningas, pidättäen vaivoin nauruansa.