"Vedonlyönti ja hauska pilanteko selittäköön teille, miksi minä tällä tavoin tulen tänne tuomaan viestiä kuninkaalleni, ennenkuin hän itsekään on saapunut tänne. Että minä, vaikka halusin pysyä tuntemattomana, kuitenkin olen ilmoittautunut teille näin sopimattomaan aikaan, sen te ymmärrätte, kun sanon teille, että minä tuon turhanaikaisen sotahälyytyksen johdosta olin suuremmassa vaarassa levottoman kansan keskessä, kuin teidän luonanne, jolta minä en odottaisi minkäänlaista vihamielisyyttä. Minulla on sitäpaitsi valitus teille esitettävä: Minua on loukattu teidän hovissanne, ja schweriniläinen ratsumies on ryöstänyt minun ratsuni."
"Kas, kas!" jatkoi kreivi Henrik samalla teeskennellyllä epäluulolla. "Luulenpa runoilemistaidon menestyvän Tanskassa, ja karanneet asepalvelijatkin tekasevat äkkiä sadun, kun luulevat siten lavertelevansa itsensä vapaiksi silmukasta ja koiranluolasta. Tohdinko kysyä arvoisalta Lüneburgin kreiviltä, mikä tämä tärkeä sanoma on, joka voidaan uskoa vain näin korkealle ja hienolle herralle, jota jo ylistetään toiseksi Esbern Snareksi?"
"Minä en ole tuonut viestiäni teille, vaan teidän läänitysherrallenne ja minun kuninkaalleni", vastasi Otto. "Hänelle ainoastaan olen käsketty sen antamaan."
"Ehkäpä sinun herrasi salaisuudet säilyvät yhtähyvin minun luonani, kuin minun salaisuuteni sinulla. Sitäpaitsi minä olen jo kuunnellut kylliksi sinua tietääkseni mikä linnan vierashuone on sinulle sopivin."
Näin sanoen kreivi Henrik viittasi ovella seisoville henkivartijoille, ja ennenkuin Otto oli ehtinyt paljastaa miekkansa, oli kolme väkevää miestä takaapäin tarttunut häneen ja riisunut hänen aseensa.
"Pohjoiseen torniin!" käski kreivi Henrik. "Te vastaatte hänestä minulle hengellänne. Ne kirjeet, mitkä löydätte häneltä, tuotte minulle heti!"
Henkivartijat veivät jo vangin ovelle. Otto vaikeni ja puri kiukuissaan huultaan, tekemättä kuitenkaan vastarintaa. Mutta juuri oven kohdalla olevan uunin luona, hän riuhtaisi äkkiä vapaaksi oikean kätensä, vetäsi nopeasti kirjeen poveltaan ja heitti sen loimuavaan tuleen, missä liekit silmänräpäyksessä sen nielasivat. "Sanomastani kuninkaalleni teillä tuskin olisi ollut suurtakaan hyötyä. Mutta minä säilytän sen, mikä minulle on uskottu; se on nyt kirjoitettu sellaiseen paikkaan, mistä sitä ainakaan liekit eivät hävitä!" — Näin sanoen kääntyi rohkea nuorukainen ylevän uhkamielisesti kreivi Henrikistä.
"Tyhmänrohkea poika!" huudahti kreivi suuttuneena, luoden häneen kiukustuneen katseen. "Minulla on hohtimet, joilla ehkä tuo palamaton viesti saadaan temmatuksi sieltäkin, mihin sinä sen piiloitit."
Otto kalpeni, mutta tointui heti, ja heitettyään rukoilevan silmäyksen ikkunasta kirkasta taivasta kohti, hän seurasi ääneti ja hiljaa vartijoitaan asesalista.
"Suurten Valdemarien veri virtaa kuitenkin hentorakenteisen pojan suonissa." sanoi kreivi Adolf Oton mentyä. "Vaikka minä vihaan koko tuota ylpeää sukua, niin minun täytyy kuitenkin kunnioittaa ja ihailla heitä. Minä rukoilen teitä, ankara kreivi Henrik, elkää antako mitään pahaa tapahtua tälle rohkealle, ajattelemattomalle nuorukaiselle. Antakaa hänen valalla vahvistaa teille vaitiololupauksensa ja päästäkää hänet vapaaksi! Hän on osoittanut meille voivansa uskollisesti säilyttää salaisuutensa, ja teidän oma turvallisuutenne vaatii teidän tässä armahtamaan."