Iloinen veli Gunnar, joka arkkipiispan, kahdentoista ritarin ja kreivi Klaun kanssa saattoi kuningasta, sekä molemmat runoilijat, jotka myöskin kuuluivat seurueeseen, saivat pian aikaan vapaan ja hauskan seurustelun. Johan Ganz oli jäänyt kreivi Albertin kansaa sotajoukkojen luo, mutta oli määrätty seuraavana päivänä saapumaan linnaan.
Kreivi Henrik ei unohtanut onnitella kuningasta hänen äsken saavuttamastaan voitosta taistelussa herttua Ladislauta vastaan ja vakuutti, huolimatta ystävällisistä suhteistaan pommerilaiseen ruhtinaaseen, tämän kurituksen olleen kohtuullisen ja ylisti jalomielistä voittajaa, joka antaessaan voitetun pitää maansa ja valtakuntansa, tyytyi vain siihen kunniaan että oli hänen voittajansa ja läänitysherransa.
Vaikka nuo viekkaat mielistelyt eivät soaisseetkaan kuningasta, niin ne eivät kuitenkaan tehneet vastenmielistä vaikutusta tuohon ylpeään, kunnianhimoiseen valloittajaan, eikä kuningas vihastunut varovaiselle liehakoitsijalle, joka vältti huolellisesti puhumasta tästä asiasta enempää kuin hän luuli tarpeelliseksi. Puheen kääntyessä lääninherruuteen, synkistyivät kuninkaan kasvot, ja hän olisi luultavasti heti ruvennut puhumaan tämän käyntinsä vastenmielisestä tarkoituksesta, mutta kreivi Henrik, joka huomasi sen, antoi nopeasti avata komeasti valaistun ruokasalin ovet mistä hopeakannut kimaltelivat ja viini helmeili suurissa pikareissa.
"Jättäkäämme vakavat asiat huomiseksi!" sanoi kuningas ja astui kauniin emäntänsä saattamana loistavaan saliin. Täällä hänen hämmästynyt katseensa kohtasi kaunottaren, joka voitti hänen uskaliaimmatkin unelmansa eteläisten maiden haltijattarista ja tenhottarista. Ylpeä, haikaileva prinsessa Berengaria, yllään komea, ruhtinaallinen puku, astui sisään salin vastakkaisesta ovesta, kreivitär Idan ja hänen naistensa seuraamana. Hän vastasi miellyttävän arvokkaasti kuninkaan tervehdykseen. Kun kreivitär Audacia oli esittänyt hänet Valdemarille Flanderin kreivi Ferdinandin sisarena ja Portugalin kuninkaan Sanctiuksen tyttärenä, vaati hänen arvonsa ja kuninkaallinen syntyperänsä, että Valdemar tarjosi hänelle oikean käsivartensa ja saattoi hänet kunniapaikalle pöytään. Kreivitär Audacia istui itse kuninkaan vasemmalle puolelle, ja näiden kahden aivan erilaisen kaunottaren välissä istuessaan, tuli kuningas pian niin iloiseksi, että se joka hänen saapuessaan linnaan oli nähnyt hänen ankaran, totisen katseensa tuskin olisi tuntenut näitä kasvoja, joista ilo ja harras kauneudenihailu loistivat.
Keskustellessaan hän enimmäkseen kääntyi Audacian puoleen, jonka iloisuus, ja miellyttävän vapaa sydämellisyys ihastuttivat kuningasta, mutta kääntyessään ihanan Berengarian puoleen, keskeytyi usein hänen puheensa, ja jokainen sointuva sana prinsessan huulilta oli kuin lumoavaa soitantoa hänen korvissaan. Prinsessa puhui huonosti saksaa ja sekoitti usein portugalilaisia ja espanjalaisia sanoja puheeseensa. Mutta tällä hänen puutteellisella kielentaidollaan oli Valdemarin mielestä oma omituinen viehätyksensä, se antoi hänen puheellensa lapsellisen sävyn, tehden samalla hänen ylpeän ja jäykän olentonsa lempeämmäksi. Mutta tämä jäykkyys katosi kokonaan kun hän portugalittarena unohti prinsessan, arvonsa, ja alkoi innostuneena kertoa ihanasta isänmaastaan, kuvaten erinomaisen vilkkaasti sen oloja omalla äidinkielellään, ja Valdemar kuunteli häntä suurimmalla ilolla ja hartaudella.
"Minä nähdä, Majesta ymmärtää minua." sanoi hän iloisesti, huomatessaan kuninkaan mielenkiinnolla kuuntelevan.
"En sanoja, mutta kasvonilmeet ja niitä säestävän lumoavan soitannon", vastasi kuningas, "sen kauniimpaa kuvaa minä en voi toivoa saavani teidän ihanasta isänmaastanne. Mutta minä tahdon opetella teidän kieltänne, ihana prinsessa! Ja te opettelette minun kieleni! Siten me voitamme kumpikin!"
Mutta kun kuningas huomasi innokkaan keskustelunsa prinsessan kanssa herättävän huomiota, kääntyi hän taas kreivitär Audacian puoleen ja koetti olla hänelle vieläkin huomaavaisempi ja kohteliaampi. Kuitenkin hän antoi prinsessalle tilaisuuden ottaa osaa keskusteluun ja osasi siten antautua molemmille, niin että kumpikin luuli huvittavansa häntä parhaiten. Mutta ne jotka tarkkasivat hänen sanojansa ja kasvonilmeitään arvelivat iloisen kreivinnan kuitenkin parhaiten huvittavan kuninkaallista vierastaan.
Kreivi Klaus istui ylen onnellisena hiljaisen Ida-kreivittären vieressä ja lateli hänelle kaikki ne koreat asiat, joihin hän jo matkalla oli valmistautunut, ja jotka hän nyt jotenkin kankeasti koetti tuoda esille. Enimmäkseen hän sai puhua yksin, mutta koska hän mielellään kuunteli omaa puhettaan, oli hänen mielestään tulevan morsiamensa seura, tämän harvapuheisuudesta huolimatta, hyvinkin hupaisa. Kreivitär Ida kuunteli hyvin vähän hänen puhettaan, eikä hänen ollut kovinkaan vaikea ylläpitää kreivi Klaun kanssa keskustelua, mihin ei tarvittu muuta kuin "kyllä" tai "kuinka" sanojen toistamista. Mutta ajatellessaan tulevaa kohtaloaan hänen oli mahdoton tukahuttaa tuskallisia huokauksiaan, mitkä kuitenkaan eivät vähääkään häirinneet hänen onnellista kosijaansa, sillä tämä luuli niiden johtuvan rakkaudenikävästä, jota ujo morsian turhaan koetteli tukahuttaa.
Antaakseen kuninkaalle osoitteen muuttumattomasta ystävyydestään Tanskan kuninkaallista huonetta kohtaan, ja poistaakseen kaikki oikeutetut epäilykset hänen läänitysmiestensä uskollisuudesta, kreivi Henrik nousi ja esitti arvokkaasti kuninkaallisen vieraansa tervetuliaismaljan samalla selittäen oman ja kreivillisen sukunsa nimessä, että hän ynnä veljensä katsoivat kunniaksi tulla lankouteen Tanskan kuningashuoneen kanssa, jonka vuoksi he mielihyvällä vastaanottivat korkeasti ruhtinaallisen kreivi Klaun naimatarjouksen heidän sisarelleen, Schwerinin kreivitär Idalle, jonka ehdoista ja myötäjäisistä he toivoivat sopivansa arvoisien, kuninkaallisten vieraittensa kanssa.