Kuningas kiitti kreivi Klaun puolesta ja esitti iloisesti kihlattujen maljan, ajattelematta monilukuisten pikarien kilinän olevan surullisena hautajaissoittona hiljaisen, uhrautuvan sielun maalliselle onnelle. Kreivitär Ida jaksoi tuskin nousta paikaltaan, vastaanottaakseen äänettömästi kumartaen yleiset onnentoivotukset. Kalpeana ja tiedottomana hän vaipui takaisin paikalleen, ja hänen neitonsa kantoivat hänet enemmän kuolleena kuin elävänä linnan sisempiin huoneisiin.
Tuota kohtausta seurasi yleinen alakuloisuus. Hyväntahtoinen kreivi Klaus aikoi hämmästyksissään seurata sairasta. Mutta hän malttoi mielensä ja tyhjensi rauhallisesti pikarinsa, kun kreivi vakuutti hänelle ja muille vieraille hänen sisarelleen usein sattuvan tämänlaisia kohtauksia joutuessaan äkkinäisen, iloisen mielenliikutuksen valtaan.
Aterian päätyttyä avattiin suuren ritarisalin ovet, missä harppujen ja huilujen soitto vastaanotti kuninkaan, ja missä koreapukuiset ritarinuorukaiset odottivat tanssin alkamista Schwerinin ylhäisimpien, nuorten kaunotarten kanssa.
Kuningas tervehti seuraa ystävällisesti, ja kreivi Henrikin kehoituksesta hän pyysi prinsessa Berengarian espanjalaiseen ritaritanssiin, joka vaati suurta notkeutta ja taitavuutta, ja jonka nuori kuningas ritarina täydellisesti osasi. Prinsessa kuunteli ilolla hänelle tuttua, ylpeää säveltä, jonka mukaan hän jo lapsena isänsä hovissa oli liikkunut notkeasti ja itsetietoisesti. Hän ojensi kuninkaalliselle tanssitoverilleen kätensä, ja kaikki väistyivät kunnioituksella ylevän ruhtinasparin tieltä. Tanssi alkoi juhlallisesti: se ei ilmaissut iloa, se kuvaili voittajan riemukulkua, kuningattaren juhlakulkua alttarille hänen kruunauspäivänään. Kaikki ihmettelivät tanssivien kauniita, majesteetillisia liikkeitä, missä heidän jalo, ylevä ryhtinsä esiintyi suurimmassa loistossaan. Kuningas oli tanssiessa alakuloinen, melkein surumielinen, ja katsellessaan kaunista tanssijatartaan hänestä tuntui, kuin liitelisi hänen elämänsä korkein onni utukuvana hänen vierellään, lähestyen häntä vuoroon hymyilevänä ja väistyen vuoroon surumielisenä kadotakseen ijäksi. "Oi, miksi hän ei ole Böömin Margaretha!" sanoi hänen katseensa ja samassa silmänräpäyksessä hän katui sydämensä vaihtelevaisuutta, ja sitä että hän antoi jokaisen kauniin naisen ihastuttaa itseään. Ylpeän prinsessan suuret hehkuvat silmät lukivat kuninkaan levottomasta, puoleksi surumielisestä ja puoleksi ihastuneesta katseesta hänen sielunsa ajatukset. Hän tunsi itse hetken samaa levottomuutta. Mutta tanssin loputtua hän astui hymyillen takaisin paikalleen yhtä ylpeästi ja rauhallisesti kuin sieltä oli lähtenytkin.
Valdemar oli suuttunut itselleen ja ajatuksilleen, hän tarttui suureen viinipikariin ja tyhjensi sen. Sen jälkeen hän kehoitti seuran alkamaan hauskan rinkitanssin, ja pyysi pirteän kreivitär Audacian johtamaan hänet pois juhlallisesta kuolemantanssitahdista ja seuraamaan häntä hauskempaan hyörinään. Iloinen tanssi alkoi, eikä kukaan tanssinut kiivaammin ja hurjemmin kuin nuori kuningas. Kreivi Henrik katseli karsain ja epäluuloisin katsein, nuoren, kauniin rouvansa iloista ja vilkasta tanssia voimakkaan sankarin kanssa, eikä hän koettanut pidättää vierastaan kun Valdemar heti iloisen tanssin päätyttyä toivoi voivansa jättää seurueen ja mennä levolle.
KAHDESTOISTA LUKU.
Kreivi Otto istui synkässä vankitornissa ja kuuli iloisen soiton linnasta. Hän arveli kuninkaan saapuneen ja tutki vankilaansa tarkasti mahdollisesti löytääkseen tilaisuuden päästä vapauteen. Mutta mitä kauemmin hän katseli vankilatorniaan, sitä alakuloisemmaksi hän tuli, huomatessaan paon mahdottomaksi.
Myöhään illalla avattiin vankilan raskas ovi, ja harmaaviittainen mies suuri miekka kädessään astui sisään, lyhyen, laihan munkin saattamana, joka kantoi kultaista monstransia yhteenliitetyissä käsissään. Viitan alta luimistavasta hurjasta katseesta tunsi Otto heti miekkaa kantavan miehen mustaksi kreivi Henrikiksi.
"Minä säälin sinua, nuori mies", sanoi Henrik, "ja vaikka minä en tiedä missä rikoksellisessa aikeessa sinä, jalon kreivi Otto Lüneburgin nimellä uhkarohkeasti olet tunkeutunut minun linnaani, niin minä kuitenkin suostun päästämään sinut vapaaksi, jos sinä pyhän monstranssin päällä tahdot vannoa, ettet sinä ainoallekaan ihmiselle ilmaise, mitä sinä tänäpäivänä olet luvattomasti ja oikeudettomasti kuullut minun asesalissani."
Otto mietti hetken ja vastasi sitten varmasti ja rauhallisesti. "Herra kreivi! Minä osaan vaieta kuin muuri, silloin kun velvollisuus ja uskollisuus sen vaativat, eivätkä mitkään valat sido minun kieltäni. Mutta henkeni ja vapauteni pelosta minä en anna valalla sitoa kieltäni silloin kun uskollisuuteni herraani ja kuningastani kohtaan vaatii minun puhumaan, sitä minä en tee ennenkuin olen siihen pakotettu. Ainakin neljätoista päivää tahdon miettiä teidän ehdotustanne."