"Jos sinä et vanno kahdeksan päivän kuluttua", karjasi kreivi Henrik, "niin saat näiden neljän seinän välissä miettiä sitä kuolinpäivääsi asti. Ja se voi koittaa ennenkuin odotatkaan: Minä en pidä pitkää oikeudenkäyntiä petturien ja urkkijoiden kanssa!"
Tämän uhkauksen lausuttuaan kreivi Henrik poistui papin kanssa vankilasta, jättäen Oton surullisiin ajatuksiinsa.
Schwerinin linnassa ei vangittu Otto kreivi ollut ainoa, joka vietti levottoman ja unettoman yön. Yksinäisessä huoneessaan, hänen vankilatorninsa vastapäätä istui onneton kreivitär Ida itkien. Hän oli kyllä voittanut ruumiillisen heikkoutensa, mutta hänen hurskas sielunsa taisteli kovaa taistelua luonnollisen rakkauden kaipuun ja veljiään kohtaan tuntemansa velvollisuuden välillä; sillä kreivi Henrik oli selittänyt hänelle tämän naimiskaupan olevan ainoan pelastuskeinon, joka voisi selvittää heidän sekavat suhteensa tanskalaiseen kuningashuoneeseen. Hänen mielestään kreivi Klaus ei ollut paha tai halveksittava ihminen, hän piti arvossa hänen rehellistä, hyvää sydäntään. Mutta hänellä oli hyvin huono käsitys hänen hengenlahjoistaan ja ymmärryksestään. Ainoa tunne, minkä kreivi hänessä herätti, oli kyllästyminen ja jonkinlainen sääli silloin kun sydämettömät ja lahjakkaammat ihmiset pilkkasivat häntä. Danneborgin kreivi ja piispa Konrad olivat sydämettömästi loukanneet häntä, saattaessaan hänen puheliaan sulhasensa haastelemaan mitä naurettavimpia ja yksinkertaisimpia asioita.
"Hän rakastaa minua kuitenkin, raukka!" sanoi hän. "Hän on kenties ainoa ihminen, joka tahtoisi luopua omista taipumuksistaan minun tähteni, eikä hän kuitenkaan tunne minua, eikä hän tule koskaan ymmärtämään minua. Jos minä voisin neuvoa ja ohjata häntä — tai auttaa häntä tekemään muita ihmisiä onnelliseksi! Itse minä en kuitenkaan koskaan tule onnelliseksi. Jumala ja pyhä neitsyt vahvistakoot minua."
Näin epäitsekkäin ajatuksin hän sulki silmänsä, vaipumatta kuitenkaan uneen. Rauha vallitsi hänen sielussaan, mutta hiljaisia kyyneleitä vuodattaen hän lausui hyvästinsä tämän maailman onnellisuudelle. Silloin hän kuuli tornista kirkkaan nuoren miesäänen laulavan. Otto lauloi vankilassaan:
On vangittu lintunen allapäin, Kun ei voi vapaana lentää. Vaikk' ois mun häkkini kultainen Ei riemuni suurenis sentään.
Ja kotkanpojalla kynnet on — Sen heimo pilviä halkoo, Ei liskona maassa se madella saa Joka vapaana lennellä toivoo.
Otto lohdutteli näin itseään vankilassa, ja kreivitär Ida unohti hetkeksi sydänsurunsa sääliessään vierasta nuorukaista, vaikka hän ei tiennyt, kuka hän oli.
Kaunis prinsessa Berengaria istui ajatuksiinsa vaipuneena huoneessaan linnan vastakkaisessa kylkirakennuksessa. Hän huomasi tehneensä valtavan vaikutuksen nuoreen, kiihkeään kuninkaaseen, eikä hän itse ollut milloinkaan katsellut ketään miestä suuremmalla mieltymyksellä. Hänen suuri nimensä sankarina ja voittajana, hänen kaunis, miellyttävä ulkomuotonsa, hänen jalo ritarillinen olentonsa, hänen nuoruutensa, vilkkautensa ja hänen palava henkensä olivat omiaan tekemään eläväksi hänen rakkaimman unelmansa. Mutta sanottiin hänen kosineen Böömin Margarethaa —, hän odotti pian ratkaisevaa, myöntävää vastausta. Tuo huhu, joka oli saapunut sinne vähän ennen Valdemarin tuloa, oli jo ensi hetkestä tehnyt hänet melkein välinpitämättömäksi miellyttävän ja puoleksi kihlautuneen ruhtinaan kohteliaisuuksille. Mutta hän toivoi tämän huhun perättömäksi! Hän päätti ainakin olla seuraavana päivänä vähemmän kylmä ja jäykkä, ja hän tahtoi mikäli mahdollista osoittaa kuninkaalle kunnioittavansa häntä ja antavansa arvoa hänen osoittamalleen huomaavaisuudelle.
Näitä miettiessään hän alkoi itse irroittaa kallisarvoisia koristeitaan. Hän oli lähettänyt pois kamarineitonsa, saadakseen antautua häiritsemättä unelmilleen. "Tähän asti minun elämäni on ollut vain tyhjyyttä ja turhuutta täynnä", sanoi hän. "Ilman elämän päämäärää minä olen antanut päivieni kulua. Minä olen kuunnellut tyhjänpäivästen ihailijoiden imartelua ja kuluttanut sieluni turhan komeuden ja kauneuden humussa. Täältäkään minä en muuta etsinyt, ja täällä häikäisee äkkiä todellinen onni silmäni — suuren sankarisielun lämmin myötätunto. Ehkä kuningattaren kruunu viittailee minulle, — eikä minun senvuoksi tarvitse uhrata vapauttani, itsenäisyyttäni eikä sydämeni luonnollisia vaatimuksia. Hänelle — ainoastaan hänelle minä voisin ojentaa käteni ylpeydellä, tarvitsematta senvuoksi ylenkatsoa itseäni ja luopua jaloimmasta tunteestani."